Suden hetki johdatti Liam Neesonin kenties hänen elokuvauransa parhaimpaan taisteluun.

Joe Carnahan ei ole mikään eilisen teeren poika, kun toimintaelokuvien ohjaamisesta on kyse. Narc, Smoking Aces, Pride and Glory – lista on mairitteleva. Lisäksi 2010 ilmestynyt The A-team oli loistava ensiaskel Liam Neesonin ja Carnahanin (toivottavasti) jatkuvalle yhteistyölle. Kun sain tietää, että Carnahan ottaa asiakseen ohjata elokuvan Ian Mackenzie Jeffersin loistavan Ghost Walker -novellin pohjalta, olin hieman kauhuissani että vetääkö Carnahan sen Smoking Aces -tyyliseksi mätöksi. Onneksi pelkoni osoittautui aiheettomaksi. The Grey on kerrassaan loistava elokuva.

Liam Neeson (Ottway) tappaa työkseen susia Alaskan karuissa maisemissa. Hänen työtehtäviinsä siis kuuluu suojella paikallisia öljynporaajia näiltä pedoilta. Ottway on eristäytynyt muusta porukasta ja täysin surun murtama vaimonsa menettämisen johdosta. Koittaa loman aika ja öljynporaajat ahtautuvat lentokoneeseen – on aika mennä kotiin. Seuraavaksi Neeson nouseekin jo hangesta keskellä ei mitään ja huomaa lähettyvillä palavan lentokoneen raadon. Jotain on tapahtunut ja kone on tullut alas. Taustalla kuuluu vaimeita avunpyyntöjä. Eipä aikakaan kun ihmeen kaupalla selviytynyt pieni joukko miehiä huomaa, että kylmä ja karu erämää on heidän pienen huolensa. Lähettyvillä on agressiivinen susilauma, ja se ei aio päästää miehiä helpolla.

Pakkohan se on sanoa, että The Grey nojaa pitkälti loistavaan Liam Neesoniin. On kerrassaan uskomatonta, että kuudettakymmenettä ikävuottaan lähestyvä näyttelijä tekee vielä tälläisiä huippusuorituksia. Neeson on upea. Tuttuun tapaansa kovakasvoinen ja niukkapuheinen, mutta silti niin helposti samaistuttava. Ei pidä kuitenkaan ottaa mitään pois elokuvan muilta päähahmoilta. Todella harvoin meikäläinen kiintyy roolihahmoihin niin paljon, että heidän kuollessaan tuntuu erittäin pahalta. The Greyssä kävi juurikin niin.

Tietysti jostain voisi nillittääkkin. Sudethan eivät oikeasti ole verenhimoisia petoja. Toisaalta, minun mielestäni ne ovat vain loistava metafora kovalle erämaalle. Jotkut kohtaukset ovat hieman liian hätäisiä ja erikoistehostesudet pahimmillaan hieman kökköjä. Nämä ovat kuitenkin todella pieniä seikkoja tämän huikean tarinan rinnalla.

Enpä olisi uskonut, että löydän itseni Joe Carnahanin elokuvan jälkimainingeista erittäin liikkuttuneena. Elämä on näköjään yllätyksiä täynnä. Tiedättehän sen fiiliksen, kun katsoo oikeasti hyvän elokuvan, jonka jälkeen haluaa vain lisää. Alkaa googlettamaan elokuvaan liittyen kaikkea mahdollista nippelitietoa ja katsomaan videopätkiä. The Grey tuotti minulle juuri sen fiiliksen. Ylipäätään se on hyvin kokonaisvaltainen ja pysäyttävä tunne.

Parasta The Greyssä on sen loppukohtaus. Se jättää ratkaisun katsojan päätettäväksi ja lopettaa tämän huikean seikkailun erittäin kauniilla tavalla. Kenellekkään ei tule paha mieli. Etenkin loppukohtauksessa kiteytyy elokuvan upean soundtrackin hienous. Jamin Winansin säveltämä John’s Walk tuudittaa katsojan kauniisiin, mutta silti niin surullisiin maisemiin. Se tuo mieleeni John Murphyn kauniit musiikit. Vaikea sitä on sanoin kuvailla, leffan katsoneet tietävät.

The Grey on säälimätön ja karu kuvaus kovasta erämaasta. Siitä, että ihminen ei välttämättä olekkaan ravintoketjun kruunaamaton kuningas. Se tarjoaa jännittäviä ja pelottaviakin hetkiä, sekä iskee välillä kehiin niin rankkoja juonenkäänteitä, että katsojan on vain pakko hyväksyä mitä näkee. Tästä huolimatta The Grey on kaunis ja koskettava selviytymyskamppailu. Kaikkea mitä todellinen elokuvafriikki voi haluta.