Kuinka moni olisi vielä muutama vuosi sitten vakavissaan uskonut, että Indiana Jones tekee vielä kerran paluun? Eipä kovinkaan moni. Toisaalta viime aikoina trendi on muuttunut, ja teatteriin 23. päivä toukokuuta astuessani sainkin huomata, että sama epäuskoinen fiilis, joka vielä vallitsi Rocky Balboan, Die Hard 4.0:n ja kenties vielä John Rambonkin kohdalla, oli yllättäen poissa. Fiilis oli kieltämättä outo, mutta silti jännittynyt: olihan kyseessä sentään ihka oikea Indiana Jones tuhansien jäljittelijöiden sijaan!
Yli vuosikymmen sen jälkeen, kun Indiana Jones etsi vielä kristillisen mytologian merkkiesineitä, ryhmä neuvostoliittolaisia vakoojia murtautuu erittäin tutunnäköiseen varastoon Yhdysvalloissa. Kaapattu sankarimme yhdessä apurinsa Macin pakotetaan etsimään näille ilkeille kommareille jotain, minkä Jones itse on aikoinaan hakenut. Jonesin onnistuu livistää, mutta 50-luvun kylmä mccarthyismi ottaa pian hänet kynsiinsä. Jones lähtee maasta, mutta saa kuulla ystävänsä professori Oxin olevan kateissa jossain Etelä-Amerikan viidakoissa. Miten tähän kaikkeen liittyy elokuvan nimessä seisovaan mystinen kristallikallo ja ovatko neukut tyytyväisiä ainoastaan saamaansa muumiota muistuttavaan esineeseen?
Indiana Jones antaa juuri sitä, mitä lupaa: vauhdikkaan ja jännittävän seikkailun, sekä tietysti itse lieriöhattupäisen sankarimme tunnusmusiikkeineen. Ja siinä oikeastaan kaikki. Elokuva nimittäin noudattaa vanhaa, hyväksi havaittua kaavaa niin hyvässä kuin pahassa niin uskollisesti, että elokuvan tuotantovuotta on hankala hahmottaa muista kuin näyttävästä tuotannosta ja suureellisista erikoistehosteista. Tarina on sarjakuvamainen, vastakohdat kärjistettyjä ja huumoria on laitettu sekaan, joskin varsin latteaa sellaista verrattuna edelliseen osaa, noin parikymmentä vuotta sitten ilmestyneeseen Viimeisen ristiretkeen. Toisaalta linkkinä vanhaan on myös se, että tarina tempaa mukaansa ja pitää otteessaan. Ja Harrison Fordhan on Indy, siitä ei mihinkään pääse.
Elokuvan 50-luvun Yhdysvallat on antanut puitteet ovelalle kaavavariaatiolle. Periaatteessa kaikki, mikä edellisissä sarjan elokuvissa ei enää 50-luvulle sovellu, on voitu korvata ajankohtaisemmilla aiheilla. Natsit ovat nyt kommunisteja ja uskonnollisuudesta päästään tyypilliseen 50-luvun genreihmeeseen, science fictioniin – jopa siinä määrin, että ratkaisu jakanee mielipiteitä varsin reippaasti. Omasta mielestäni tämä kuitenkin toimi erinomaisesti, sillä kaikki uusi on lopultakin sitä, mitä elokuvasarjan neljänneltä osalta odottaa.
Steven Spielberg maalailee pidättelemättömän hulppeita kuvia tuotantoarvoiltaan kohdallaan olevassa elokuvassa. Ilmassa on sitä samaa suuren seikkailun tuntua, mitä aina ennenkin. Vauhdikasta menoa riittää, ja toiminta on yllättävän jännittävää tämän kaltaisessa elokuvassa. Päähahmojen kemiat ovat kohdallaan, mutta jostain syystä David Koeppin viimeistelemä käsikirjoitus ontuu välillä pahasti: Jonesin ja hänen apurinsa Macin välinen suhde vaihtelee naurettavan epäuskottavasti, ja öisillä raunioilla sankariemme kimppuun hyökkäävät alkuasukkaat jäävät täysin vaille pohjustusta tai selitystä. Moisia räikeitä, häiritseviä virheitä edes sarjakuvamaisuuden nimissä ei näin suuressa tuotannossa kuvittelisi enää olevan. Sen sijaan päähahmon kehittelemisessä elokuva onnistuu paremmin.
Kristallikallon valtakunta on lopultakin hyvin loogista jatkoa Indiana Jones -sarjalle, jopa siinä määrin, ettei se tunnu tarjoavan enää mitään uutta. Vanha kuitenkin puree, tarkoittaen sekä Harrison Fordia että elokuvan kaavaa, siinä määrin, että elokuvaa katsoessa jää muu maailma mukavalla tavalla sivuun ja kaksituntinen vilahtaa silmissä. Mukavannäköinen ja ammattitaitoisesti toteutettu elokuva on nurinoista huolimatta takuuvarma kesähitti, joka ilman muuta kannattaa käydä tarkistamassa, jos ruoska on lapsuudessa viuhunut televisioruudulla.
Ehkä mielipide elokuvasta hieman muuttuu siinä vaiheessa, kun DVD:tä kymmenettä kertaa katselee. On helppo kuvitella tämäkin Indiana Jones edeltäjiensä tapaan elokuvaksi, joka paranee jokaisella katselukerralla.
