Asenneongelma. Se saattaa iskeä helposti takavasemmalta, varsinkin jos on juuri lukenut katsomansa leffan kirjana ja tykästynyt kirjan kauniiseen kerrontaan. Kun vielä juuri ennen leffan katselua tajuaa, että alun perin moniosaisen tarinan osista elokuvaan on sisällytetty vain 200-sivuinen introsegmentti, tulee pakostakin ajatelleeksi, että mitähän kökköä meille on luvassa laadullisesti laidasta laitaan pomppivien Stephen King –filmatisointien saralla.
Pedon sydämen kohdalla ei tarvitse pettyä. Suoraan voin myöntää, että leffan tekemä myönnytyslista (elokuvateollisuudelle) on pitkä, mutta niin on myös onnistuneiden kohtausten lista. Monissa kohdin ohjaaja Scott Hicksin visuaalinen ilottelu jopa lyö häkellyttävän kauniin tarinan. Moisesta täytyy antaa respektiä.
Harmaahapsinen Robert Garfield (King-filmatisoinneissa ennenkin näytellyt loistava David Morse), tuttavallisemmin ihan Bobby vaan, saa kutsun vanhan ystävänsä Sullyn hautajaisiin. Kylmässä ilmassa hautajaisseremoniaa kuunnellessaan Bobby alkaa muistella vanhoja hyviä aikoja, niinpä hän palatessaan hautajaisista ajaa vanhan kotinsa kautta. Siellä muistot puhaltavat vasten kasvoja viileän syystuulen lailla ja Bobbyn on pakko uppoutua uudelleen 60-luvun raikkaaseen kesään, omaan viattomaan nuoruutensa.
Kuusikymmentäluvulle sijoittuva tarina kertoo suoraan Kingin omasta lapsuudesta, hän on sen itse jälkikäteen myöntänytkin. Isä hylkää, äiti järkyttyy ja muuttuu poissaolevaksi, kaikki se sama elämä löytyy Pedon sydämestäkin. Lähinnä alkuperäinen kirjallinen Pedon sydän onkin kaunis ajankuvaus ajasta, jota ei enää tule, ja joka pitää säilöä. Hicksin ja käsikirjoittaja Goldmannin tehtävänä on ollut saada leffa henkimään sitä vanhaa aikaa.
Ja kyllä siellä piisaa samoja viitteitä, mitä Stephen-setä on kirjaansa maalaillut. Ne lasiset limupullot, joita vanhoissa elokuvissa vilahtelee. Naisten mekot. Likaisenharmaat sanomalehtipaperit täynnä baseball-juttuja. Ja kaiken pääosissa on 11-vuotias Bobby (roolissa lapsitähti Anton Yelchin), täynnä elämäniloa ja tietämättömänä siitä mitä elämä tuo vastaan. Kirkassilmäisenä, voisi jopa sanoa.
Bobbyn ystävät Carol (se Bobbyn elämän tärkeimmän suudelman saaja) ja urheilullinen Sully tuovat mieleen jo niin monesti nähdyn (Stand by me, Hopealuoti, Unensieppaajan lapsuusosiot) Kingin taidokkaan lastenvälisen ystävyyden kuvailun. Paha on samalla lailla nuoruutensa uholla kapinoivien poikasten muodossa ja salaperäisyyttä luo leffan kalleimman castauksen eli Anthony Hopkinsin tulkitsema Ted-herra. Jossain kaukana vanhan miehen perässä väijyvät myös Alhaiset miehet…
Aika valuu ohitsemme silmänräpäyksessä. Sehän leffan opetus on, eikä mikään sitä faktaa kai muuta. Siinä sivussa tarjoillaan tunteikkaita paloja isättömyyden tuskasta ja elämän kohokohdista. Musiikki on suoraan kultaiselta 60-luvulta, kuten ajankuvauksessa sopii ollakin. Joissakin kohdissa tunnelmoinnin maksimoimiseksi tarkoitettu taustamusa epäonnistuu pahoin ja jättää pahasti tyhjän tunteen.
Tyhjyyden tunne on se, joka muutenkin ajaa upean leffan pisteitä alas. Pakostakin, kun puoli teosta (joskin hyvin irrallisista paloista koostuvaa teosta) yritetään purkittaa tiiviiksi tunnelmapaketiksi, jotain puuttuu. Ja nyt se on juuri perimmäinen tarkoitus, se kuuluisa mielenkiinnon ja oikeastaan kaiken yhteen punova lanka. Meillä on David Morsen näköinen mies vanhan talonsa kuistilla. Pää täynnä elämänmakuisia muistoja, osa jopa ylisokeroituja. Kyynel silmäkulmassa tilittämässä minkälaista vanheneminen on. Onko siinä ainesta hyvään elokuvaan? Tai pikemminkin, onko siinä kylliksi näin tiukasti tiivistettyyn tunteidenkuohuttajaleffaan?
Itse väittäisin, että ainakin keskitasoa parempaan katselukokemukseen. Pedon sydämessä (ehkä hieman ontuva suomennos, toisaalta osuva originaalititteli pohjautui kirjan toiseen osioon, joka loistaa nyt poissaolollaan, siispä hyväksymme nimen yhdessä tuumin, eikö vaan?) on piilossa paljon taisteluntahtoa ja kauneutta.
