Steven Spielberg otti suuren tietoisen riskin päätyessään filmaamaan H.G. Wellsin kirjoittamaa ja Orson Wellesin radiokuunnelman kuuluksi tekemää scifi-tarinaa, jonka edellinen leffaversiokin oli nähnyt päivänvalon jo vuonna 1953. Vähintään yhtä iso riski oli skientologiahuuhaaseen takertuneen Tomppa Cruisen pestaaminen pääosaan, sillä alieneiden sotakoneiden jylinän ja galaktisen hallitsija Xenun lempilapsen samanaikaisessa starailussa on kieltämättä jotakin veikeähköä.
Maailmojen sodan kohdalla riskinotot kannattivat. Vaikka itseään kunnioittavan leffailijan pitäisi kallistua Byron Haskinin vuoden 1953 version puoleen, niin suuri satusetä ja taloudellisen tuoton maksimoija Steven vie voiton. Ihmiskunnan perustaa horjuttavan tarinan kertova nykyleffa on toki aiheeltaan, massiivisuudeltaan ja tehostevetoisuudeltaan odotettu, mutta nimenomaan laadukkaalla tavalla odotettu. Siinä missä kerronnan harmaa keskitie on yllättää, jyrähtää ylle aikamme hienoin tekninen osaaminen. Kunnon leffalaitteistolla tämä tarkoittaa katsojan alla täriseviä penkkejä ja visuaalikarkkeilua.
Moni nykyisen remake-aallon leffa on uponnut syvyyksiin, kun rahaa vieneiden tehosteiden takaa ei ole löytynytkään kuin tyhjyyttä tyhjyyden perään. Isän ja tämän kahden lapsen selviytymistaiston ympärille keskittyvässä leffassa hahmojen pahvisuus tai em. tyhjyys ei missään vaiheessa muodostu ongelmaksi, ei todellakaan, tosin yhtälailla on myönnettävä, että Spielbergin vakiokäsikirjoittajatoveri Koeppille Maailmojen sodan adaptaatio on vain perustyö perustöiden joukossa. Laatutyön tekevät muut.
Lapsitähti Dakota Fanningin läsnäolo ja Cruisen hetkelliset paluut sille tasolle, mitä hän todella osaa (katsokaapa vaikka Magnolia), ovat tärkeitä tekijöitä Maailmojen sodan tarttuvuudessa. Tottahan toki jo alun katastrofitarunanna, X-files-fanien mielet sulattavat lasertaistot ja ihmismassoihin leviävä epäluuloisuuden ilmapiiri ovat pääosissa vielä näitä nimekkäitä ihmistähtiä enemmän, mutta eivätpä ne ole yksin. Kuten emme mekään, senhän Wellsin aikoinaan massahysteriaa luonut kauhukuva tässä maalaa ilmoille…
Day after tomorrow’n (joka on loistoesimerkki aiemmin mainitusta tehosteiden alle piilotetusta tyhjyydestä) kanveesiin tehosteillaan lyövä Maailmojen sota osoittaa sen, että joskus uusioversio on ihan oikeutettu. Maailma muuttuu ja sitä mukaa laadukkaan tutun tarinan voi kertoa hieman eritavalla. Annetaan siis tuottajien silmissä kiiluneet dollarinkuvat anteeksi ja kumarretaan sille faktalle, että välillä synkäksi yltyvän War of the Worldsin parituntisen aikana kelloon ei tarvitse vilkaista. John Williamsin sävelten soidessa, ja ihmiskunnan panikoidessa alieneiden tripoidien alla, viihtyvyys on taattu. Paitsi ehkä niille, jotka tulivat hakemaan vain päivittäisen sokeriannoksensa. Se osasto kun avaruusoliojyrinän keskellä unohtuu – Emmerich ei olisi unohtanut.
