Olemme saapuneet sodan loppunäytökseen, vanhan maailman tuhoon sekä matkamme määränpäähän. Edellisessä osassa miesvoimaltaan kiihtyvällä tahdilla hupenevaan Kwantungiin määrätystä pasifistista koulittiin väkivalloin sekä hikeä ja verta säästämättä mallikelpoinen sotilas ja vastuuntuntoinen upseeri. Kaji ei kuitenkaan vieläkään luopunut optimistisista ihanteistaan, vaan päätti tehdä parhaansa auttaakseen vastuullaan olevia miehiä selviämään alati epätoivoisemmaksi käyvästä sodasta. Kwantungin riveihin värvätyistä vanhuksista ei lopulta ollut vastusta rajan yli vyöryneille neuvostojoukoille, vaan Kajin joukko-osasto tuhoutui muutamaa sotilasta lukuun ottamatta alkutekijöihinsä. Viimeisissä kuvissa yksinäinen sotilas jäi harhailemaan taistelukentälle huhuilemaan tovereitaan, mutta turhaan. Japanin keisarikunnan loppu alkoi olla jo lähellä, ja ennen niin mahtava ja vastarinnan tukahduttanut miehitysarmeija hajosi vihollisen puristuksissa vähitellen täydeksi kaaokseksi.
Sotilaan rukouksen käynnistyessä Kaji on jäänyt harvojen selviytyjien kanssa harhailemaan postapokalyptiseen Mantsuriaan. Puna-armeijan joukot yhdessä vihamielisten kiinalaisten taistelijoiden kanssa metsästävät armotta tuhkaksi palaneessa ja romahtaneen miehitysvallan tyhjäksi ryöväämässä maassa yhä piileskeleviä japanilaisia siviilejä sekä sotilaita. Harvat nälän ja kulkutautien riivaamat selviytyjät joko jatkavat taisteluaan viimeiseen mieheen tai Kajin tavoin yrittävät löytää tiensä viimeisiin ystävällisiin kohteisiin etelässä päästäkseen siten takaisin kotisaarilleen perheidensä luokse. Enää Kaji ei kykene auttamaan alaisiaan, vaan harvojen selviämiseksi uhraukset alkavat näyttää yhä välttämättömämmiltä: lopulta Kaji ei pysty varmistamaan edes mukaansa astuneiden naisten ja lasten turvallisuutta, vaan muut vaarantavat sairaat yksilöt on vain kylmästi jätettävä kuolemaan suuremman hyvän vuoksi.
Mutta mikä enää tässä maailmassa onkaan hyvää? Joskus kauan sitten Kaji oli rauhanaatetta tunnustanut idealisti ja sosialisti, sitten periaatteellinen hyvä sotilas, enää vain yksi muiden joukossa, vankina maailmassa ja mielentilassa, jota tämä niin vihasi ja vastusti. Kajin yhdessä harvoine sodasta selviytyneine tovereineen jouduttua neuvostoliittolaisten sotavangiksi sekä uudelleenkoulutettavaksi vankileirien saaristoon joutuu myös miehen aiempi aate koetukselle. Jos Masaki Kobayashin Ihmisen kohtalon kaksi aiempaa osaa olivatkin objektiivinen ja sosiologinen katsaus sodan todellisuuteen sekä ihmisen sulauttamisesta osaksi väkivallan, kauhun ja kuoleman maailmaa, sukelletaan tällä kertaa yhden miehen subjektiiviseen kokemukseen, sekä alusta asti Tatsuya Nakadain esittämän pasifistin sielussa käytyyn taisteluun rauhanmiehen sekä sodan turmeleman eläimellisen tappajan välillä.
Pelkästään jo yksilökeskeisen näkökulmansa ansiosta Sotilaan rukous nousee mielestäni kahden edeltäjänsä yläpuolelle, ovathan visuaalisen kerronnan, käsikirjoituksen, näyttelyn yleisen tason sekä lavastuksen kaltaiset perusasiat tälläkin kertaa kunnossa siinä missä ennenkin, mutta ilman edellisen osan kankeahkoa taistelukohtausta. Kajin päädyttyä vankileirille tämän asema sodassa kääntyy täysin ylösalaisin, ja tämä alkaa yhä voimakkaammin samaistua keisarillisen armeijan aiemmin piinaamien siviilien kanssa. Yksin Mantsurian rauniokasoissa päämäärättömästi vaeltavalle, aaveeksi riutuneelle miehelle koti ja vaimo ovat todellisuutta enää vain harhakuvina. Ahdistavan hiljaisuuden valtaamassa ilmapiirissä katsojalle ei enää edes paljasteta, onko aiemmista osista tuttu Michiko enää hengissä – hyvien miesten jo kuoltua tämän elämä tuhotussa Japanissakin todennäköisesti lähentelisi Kenji Mizoguchin kuvaamaa itseään myymään pakotettujen naisten ja lasten karua kohtaloa rikollisten ja piiloistaan tulleiden käpykaartilaisten armoilla.
Masaki Kobayashin Ihmisen kohtalo oli studiopomojen epäilyksistä huolimatta ilmestyessään valtava menestys, jonka myötä Kobayashi sekä pääosaa esittävä Tatsuya Nakadai löivät itsensä lopullisesti läpi koko elokuvamaailman tietoisuuteen. Nykyisin Kobayashin koko henkilökohtaisen näkemyksen kiteyttävä sodanvastainen taideteos onkin tapana rankata korkealle kaikkien aikojen suurimmista sotaelokuvista sekä erityisesti japanilaisista leffoista puhuttaessa – muutenkin kuin hulvattoman kymmenen tunnin kokonaispituutensa puolesta. Kobayashin trilogiassa edelleen hämmästyttääkin näin katsojan näkökulmasta, miten nopeasti nuo kymmenen tuntia menivätkään verrattuna vaikkapa moniin puolet lyhyempiin kaltaisiinsa. Omaa itseään teoksiinsa estotta vuodattanut Masaki Kobayashi oli tarinankertojana yksi kautta aikain nikkareista, miehen nerokkaan mielen tuotoksia voisikin koska tahansa nauttia vaikka toiset kymmenen nelivarttista ilman ylimääräisiä itsehuoltotaukoja.
Mutta miten Kajin sisäisen konfliktin lopulta kävikään? Kristillis-humanistisena elokuvana Sotilaan rukouksen finaalikin viittaa tämän lopulta löytävän sisäisen rauhan katumuksen sekä uhrauksen kautta. Yksi trilogian keskeisistä symboleista olikin aivan ensimmäisen osan alusta asti Kajin sielun puhtautta symboloinut lumisade, jollaiseen säkkikankaaseen pukeutuneen miehen seikkailu lopulta myös päättyy. Lopussa Kaji voittaa taistelun omasta sielustaan.
