Andrey Iskanovin Philosophy of a Knifeä on kutsuttu (muutenkin kuin trailerissa) maailman raaimmaksi ja julmimmaksi elokuvaksi. Eikä täysin syyttä. Se kuvaa kirurginveitsen tarkasti Japanin salaisen lääketieteellisen tutkimusyksikkö 731:den ihmiskokeita toisen maailmansodan aikaan. Elokuva käytännössä vyöryttää katsojan silmille yli neljä tuntia sadistisia kidutuskohtauksia, joita välillä rauhoitellaan kuvaamalla satavaa lunta, edellisen kohtauksen upotessa syvälle selkäpiihin. Kieroutunut industrialmusiikki ryydittää ”koetilanteita”, joissa sotavankeja ja valloitetun alueen kansalaisia poltetaan fosforilla, jäädytetään, altistetaan paiserutolle ja sukupuolitaudein ryyditetyille torakoille. Näiden jälkeen toimivat lumisade ja luontokuvat tarpeellisena väliaikana ennen pahaenteistä palaamista tutkimuslaitoksen käytäville. Jonkinnäköinen romanssin poikanenkin kidutuskomppaniaa johtavan upseerin ja vangin välillekin kehitetään, kunnes julma todellisuus astuu jälleen kuvaan. Elokuva ei missään nimessä sovellu heikkohermoisten katseltavaksi, ja täytyy myöntää, että vahvempivatsaistakin käy jossain kohdassa hengästyttämään.
Onko siis kyse pelkästä verellä mässäilystä? Useammin kuin kerran katsoessa mielessä herää kysymys, onko tällaisia elokuvia syytä tehdä. Elokuvassa tekijä on selkeästi nostanut esille sen, että yksikkö 731:n puuhat ”armahdettiin”, kun se suostui luovuttamaan keräämänsä informaation Yhdysvaltojen käyttöön, mutta kuitenkaan mikään yllytys japanilais- tai jenkkiläisvihaan elokuva ei missään nimessä ole. Väkivaltaelokuvista puhuttaessa käytetään usein jonkinlaista katharsista, puhdistumista, motivaationa ylitsevuotavalle väkivallan näyttämiselle. Tällainen väkivallan pois ajaminen väkivallalla ei oikein ole vakuuttava syy esimerkiksi pitkittyneen Saw-saagan kohdalla, mutta Philosophyssä osutaan mielestäni jonnekin paljon syvemmälle. Se ei ole pelkkiä irtileikattuja raajoja K18-rajan saavuttamiseksi, se on jonkinlainen muistutus menneestä. Vaikka tämänkaltaista elokuvaa ei olisi mitään järkeä tehdä esimerkiksi Auschwitzin tapahtumista, avaavat nämä syrjään sysätyt muistot joitain ovia koko ihmisyyteenkin, eikä elokuvan iskulause olekaan turhaan ”God created heaven, man created hell”.
Elokuvaa on netin keskustelupalstoilla sekä ylistetty että parjattu, mikä ei näin äärimmäisen aiheen ääressä ole mikään ihme. Elokuva on kaunistelematon ja julma katsojaansakin kohtaa, mutta toisaalta kidutuselokuvalla on todella helppo hätkähdyttää katsojakuntaa. Löytyykö Philosophystä siis jotain erottavaa ominaisuutta muihin ns. kidutuselokuviin verrattuna? Eräs selkeästi erottuva seikka on elokuvan rauhallisuus – ensimmäiseen tuntiin ei tapahdu juuri mitään yhtä dekapitaatiota (jos termi sallitaan) lukuunottamatta. Tällä saralla elokuva lähentelee jopa taide-elokuvaa aika ajoin. Toisaalta elokuva ei myöskään ole pelkkien satuttamiskeinojen kavalkadi kuten monet Hollywoodin satasella työstämät ”gornography” -elokuvat tuppaavat olemaan. Se on myös taiteellisesti edellämainittuja kunnianhimoisempi ja vaivalla tehty. Se tuntuu pikemminkin paikanpäällä nähdyltä tapahtumasarjalta, kuin tekijöidensä visiolta ihmiskokeista.
Täytyy myöntää, että elokuva haukkaa loppupuolellaan hieman liian ison palan yrittäessään kattaa koko sodan tapahtumia dokumenttipätkien avulla, mutta pointti jää selväksi: sodassa ei ole voittajia vain niitä, jotka kärsivät enemmän ja niitä jotka kärsivät vieläkin enemmän. Ja vaikka elokuvan kesto onkin lähes sietämätön ja japanilaisen kertojanaisen ääni rupeaakin vituttamaan lähes välittömästi, pitää Suomessa vaikeasti saatavilla oleva Philosophy of a Knife otteessaan aina hiukan armahtaville loppumetreille saakka.
Näin äärimmäiselle elokuvalle on vaikea antaa lopullisia pisteitä, sillä näin äärimmäisestä aiheesta on vaikea ”tykätä”, mutta brutaaliutensa alta pilkottavan hienovaraisuuden turvin uskaltaudun neljän tähden pintaan. Uskaltaahan vasta muutamia elokuvia tehnyt Iskanov tällä elokuvallaan ponnistuslaudalta pohjattomaan kuiluun.
