Ensinnäkin, en ole nähnyt ensimmäistä X-Men –elokuvaa. Sen synopsis ei niin sanoakseni tärpännyt. Mutta toisin siis kävi kakkososan kanssa ja täytyy myöntää, että leffa oli sangen miellyttävä kokemus. Pitkästä aikaa oli tavoitettu jotakin siitä lämpimästä tunnelmasta, jota ei juuri digitaalitehosteiden aikakaudella ole nähty. Semmoista lämmintä perhehenkeä. Se tietenkin on vain sivuseikka, mutta tärkeä sellainen. Pääasiahan on, että juoni toimii ja sehän toimi.
Leffa alkaa sinervän mutantin hyökkäyksestä valkoiseen taloon. USA:n presidentti on oiva kohde, mikäli joku haluaa aloittaa sodan. Samaan aikaan vakiomutanttisakki Wolverinesta (Jackman) Rogueen (Paquin) on sangen tietämätön tapahtumista. Pian kuitenkin käy selväksi, että joku himoitsee heidän päänahkojaan ja tulee tukalat paikat. Kuka haluaa tuhota professori Xavierin (Stewart) ja muut mutantit? Onko Deathstrike (Hu) tosiaan niin mahtava kuin on väitetty? Kuka pettää Xavierin? Löytääkö Wolverine itsensä? Tuleeko vielä kolmaskin äksämuuvi vai oliko tässä kaikki? – Hilpeällä diehardmaisella huumorilla kulkeva tarina antaa vastauksen kaikkeen paitsi… No jaa, nyt en kyllä keksi mihin, aivot ovat vieläkin nollilla tuosta elokuvakokemuksesta.
Elokuvan hahmot ovat kaikki perin mielenkiintoisa. Wolverine on tietysti salaperäisine taustoineen seksikäs kuin mikä, mutta jostain syystä ihka uusi hahmo, Nightcrawler (Gummings), vaikutti herttaisemmalta. Deathstrike oli pienoinen pettymys. Tuppisuisesta hahmosta ei saanut juuri mitään irti. Buu sille. Paljon parempia naishahmoja ovat Famke Janssenin telepaatti Jane Grey, jonka hahmossa tosiaan oli hieman syvyyttäkin, ja Rebecca Romijin-Stamosin muuntautumiskykyinen Mystique, joka on näyttelijälle hiukan laiha rooli, mutta katsojille – ainakin miespuolisille – herkkua. Halle Berryn sääleidi Storm jää vähäsen ontoksi, hahmolla kun ei ole oikein muuta virkaa kuin pökkäistä myrskyjä pystyy aina tarvitessa. Joukon nuorimmat taas… Noh, heistä tuli samanlainen fiilis kuin jostakin teinikauhuleffan kaunispojista ja –tytöistä. Aika mitäänsanomatonta menoa heillä.
Leffan hyviksiä tasapainottava voima on mahtava pahis, totta kai. Aristokraattisen Patrick Stewartin nenälle hyppää hiukan nuhjuisenoloinen heebo, jollaisen voi odottaa näkevänsä vaikkapa esittämässä pisteliästä kommenttia jonkin tiukan puheohjelman tuolissa. Toiminta ei tästä kärsi, pikemminkin päin vastoin. Leffassa särjetään paikkoja kunnolla ja pysytään silti asiassa. Räiskettä tukee musiikki, joksi on osittain valittu hyvää klassista. Kerrassaan oivallinen parituntinen.
