Davy Jonesin sydämen jouduttua vääriin käsiin Itä-Intian kauppakomppania hallitsee meriä Cutler Beckettin (Tom Hollander) johtamana eikä merirosvous ole yhtä kivaa kuin ennen. Teloitus odottaa jokaista merirosvona rellestänyttä ja näyttääkin pahaenteisesti siltä, että heidän aikansa ovat jo menneet. On aika kutsua koolle Brethrenin oikeus, jonka päätöksestä merten valtius voidaan saattaa takaisin hänelle, jolle se kuuluu. Mutta yksi yhdeksästä merirosvopäälliköstä, Jack Sparrow (Johnny Depp) on Davy Jonesin loukussa näkemässä itserakkaita hallusinaatioita. Hakeakseen hänet takaisin sankarien on matkattava maailman laidalle. Miksi he todella tahtovatkaan pelastaa nokkelan Jackin?
Vain Barbossa (Rush) tavoittelee Brethrenin oikeuden etua. Turner (Bloom) haluaa Mustan Helmen vapauttaakseen isänsä, Swann (Knightley) taas tuntee syyllisyyttä. Kun juonta kantavien hahmojen motiivit ovat jo alussa vahvasti ristiriidassa keskenään, alkaa kukin elokuvan edetessä elämään omaa tarinaansa. Juonenkäänteistä tulee suorastaan tuskallista katsottavaa pitkitettyjen mutta vaikuttavien taistelukohtausten välinäytöksinä. Kaiken tämän tavoitteena luulisi olevan tarinan saattaminen päätökseen, mutta kun se ei ole oikein sitäkään, on kohtausten vaihdellessa vaikea ajatella elokuvaa muuna kuin vain pakollisena jatko-osana.
Tarinan kuluessa esiteltävät uudet hahmot jäävät kiinnostavuudestaan huolimatta pintapuolisiksi, ja etenkin useiden miehistöjen mukanaolo hämää katsojaa. Uusien hahmojen pintapuolisuuden vastapainona on vanhempiin syventyminen, ja sen vastapainona taas on – varmaankin tahaton – etääntyminen toisista hahmoista. Kaikkien toteuttaessa omia pyrkimyksiään keinolla millä hyvänsä jäävät päähenkilöiden ja sivuhenkilöiden väliset rajat hyvin häilyviksi sekä joidenkin henkilöiden mukanaolon syyt epäselviksi.
Kukaan näyttelijöistä ei tehnyt huonoa roolia, mutta ketään en voi kehua ylitse muiden sen takia, että kaikkien poukkoillessa edestakaisin yhdenkään näyttelijän karisma ei saanut ansaitsemaansa aikaa valkokankaalla. Upeita roolisuorituksia onkin liikaa erikseen nimettäviksi. Geoffrey Rush loisti jälleen roolissaan Barbossana, Bill Nighy teki saman Davy Jonesina, Tom Hollander taas Lord Cutler Beckettina, Stellan Skarsgård Bill Turnerina sekä Johnny Depp Jack Sparrowna. Sen sijaan koko trilogian kantavana osana oleva romanssi Knightleyn ja Bloomin hahmojen välillä jää vuosisadan rakkaustarinan sijaan pakostakin sivurooliin ja hieman etäiseksi.
Kestoon nähden elokuvassa tapahtui yhtäaikaisesti sekä hyvin paljon että hyvin vähän. Selkeitä siirtymäkohtauksia asiasta kukkaruukkuun ei ole paljon. Asioita tapahtuu, mutta itse tarina ei ajoittain tunnu etenevän ollenkaan. Alussa olevan sekavalta vaikuttavan laulunpätkän syvällisempi merkitys selviää tarinassa myöhemmin, ja tällaisen pienen tarinan yhtenäisyyttä lisäävän yksityiskohdan mukanaolo ilahduttaa. Hans Zimmer on säveltänyt taas upean soundtrackin, joka luo elokuvalle tunnelmaa. Ilman sitä edes lopun näyttävä, eeppinen taistelukohtaus ei olisi samaa tasoa. Keskeneräinen juoni jää usein visuaalisen näyttävyyden varjoon, mutta ainakin elokuva on loppuun asti kaunista katsottavaa.
Elokuvan juonenkäänteiden – eli kuka kääntyi ketäkin vastaan ja missä vaiheessa – sisäistäminen veisi kaksikin kertaa katsoa, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että itse elokuva jaksaa oikeastaan viihdyttää vain yhden katselukerran verran. Merirosvous ei ole yhtä kivaa katsottavaa kuin ennen.
