Jotkut sanovat, että kuolemansyntien innoittamasta sarjamurhaajasta kertova Seitsemän on hyvä elokuva loppunsa ansiosta. Väärin, väärin, väärin. Se on mestariteos, koska se on Seitsemän.
On kyllä totta, ettei alku- ja keskivaiheen juonenkäänteillä ole juurikaan merkitystä elokuvakokemuksen kannalta. Itse asiassa minä voisin kenenkään nautintoa pilaamatta aivan hyvin kirjoittaa täydellisen ja yksityiskohtaisen juonireferaatin viidenteen murhaan saakka, ja kertoa myös että ”John Doe” pidätetään, sillä jatkon kannalta on olennaista vain se, MITEN hän jää kiinni. Esimerkiksi etsivien Mills ja Somerset (Brad Pitt ja Morgan Freeman) työskentely Doen asunnon löytämiseksi on tarpeetonta triviaa. Mutta alun ja keskikohdan kohtausten tapahtumien merkityksettömyys ei tarkoita sitä, että itse kohtaukset olisivat merkityksettömiä.
Jo alusta lähtien on selvää, ettei tämä ole mikään tyypillinen sarjamurhaajatrilleri, jossa tapetaan muutama tyyppi mitä tuskallisimmin keinoin ja sitten loppukohtauksessa sankaripoliisi pelastaa viimeisen uhrin. Jokainen kyllä aavistaa, etteivät rikostutkijat ehdi ”laiskuuden” uhrin luo ajoissa; että ”himon” uhri on avun saapuessa jo raiskattu ja kuollut. David Fincher ei onnistu luomaan kammottavaa tunnelmaa siitä huolimatta vaan juuri sen takia. Koska tiedetään, että Millsin ja Somersetin ponnistelut ovat täysin turhia. Koska murhaaja, ”John Doe”, on kuin yliluonnollinen (jumalallinen?) voima, jota kukaan ei voi pysäyttää ennen kuin pyhä tehtävä on täytetty. Toisaalta jännitystä aiheuttaa kyllä myös Doen omituinen suhde etsivä Millsiin.
Seitsemän on sadistisen väkivaltainen, mutta koska tarina kerrotaan rikostutkijoiden näkökulmasta, itse väkivaltaa ei koskaan näytetä, ainoastaan silvottu ruumis jota vastaan murhaaja on kunkin kuolemansynnin kieroutuneen kekseliäästi kääntänyt. Tämä on nerokas ratkaisu Fincheriltä, sillä se pakottaa katsojan kuvittelemaan julmuudet mielessään – eikä mikään pelota ihmistä enemmän kuin oma mieli.
Vastoin yleistä mielipidettä en pidä Brad Pittin roolisuoritusta Seitsemässä mitenkään uskomattoman loisteliaana, paitsi loppukohtauksen osalta. Pitt tulkitsee moninkertaisesti siihenastista näyttelijäkokemustaan vastaavan tason ylittäen roolihahmonsa naiivin idealismin täydellisen romahtamiseen ja sukeltaa syvälle pimeään, jonnekin äärimmäistä epätoivoakin syvemmälle. Sitäkin parempaa on hänen paridynamiikkansa murhaajaa esittävän Kevin Spaceyn kanssa: Millsin kyetessä ainoastaan sekavaan soperteluun Doen hypnoottinen ääni täydellistää psykopaattisen elokuvakokemuksen. Pahuus puhuu hallitun tasaisella äänellä ilmeenkään värähtämättä ja hyvyys kadottaa mielenterveytensä.
”What’s in the box?”
Laatikossa on jotain, mistä ei kannata ääneen puhua. Kukaan ei oikeasti halua katsoa sen sisälle, mutta ei siltikään voi olla tekemättä sitä. Seitsemän on paljon enemmän kuin vain yllättävän lopetuksen sisältävä sadismitrilleri. Se on matka syvälle kieroutuneen mielen pimeyteen. Andrew Kevin Walkerin nerokkain käsikirjoitus, jonka Fincher tulkitsee kuin mestari.
Loppu ei tuo helpotusta kahden piinaavan tunnin aikana luotuun kauhuun, eikä ahdistus hellitä vielä pitkään aikaan lopputekstien jälkeenkään ja vie mahdollisesti yöunet. Mutta kun tästä painajaisesta viimeinkin herää, näkee maailman eri tavalla.
Päästä meidät pahasta.
