David Fincherin Se7en on katseen ja huomion vangitseva trilleri. Se pitää hellittämättä otteessaan koko kaksituntisen kestonsa ajan, viihdyttää ja jää mieleen täyttäen näin tärkeimmät kaupallisen elokuvan kriteerit. Se7en on kuvattu tavalla joka osoittaa ohjaajan kyvyt; kohtausten rytmitys (esimerkkinä tunnelmaa luova kohtaus missä yöpöydällä tikittävä metronomi nakuttaa aina seitsemästi ennen kuvakulman vaihtoa) ja kokonaisuuden klaustrofobinen tunnelma (aurinkoista huipentumaa lukuunottamatta) sopivat kuin nenä päähän tai kieli suuhun.
Elokuva on siis tyylikäs, vetävä ja vangitseva. Näppärää dialogiakin riittää eikä näyttelijöistä yleensä ole pahaa sanottavaa, päinvastoin. Kuitenkin, virheettömän kuoren alle katsottaessa, Fincherin tuotos paljastuu kovin vääristyneeksi ja sen nostaminen vuosikymmenen merkittävien elokuvien joukkoon on vastuutonta haihattelua.
Se7en yrittää kovasti olla syvällinen elokuva, siinä näytetään kirjanselkämyksiä ja painopiirroksia mm. Danten sekä Cervantesin klassikoista ja varmemman vakuudeksi taustalla soi välillä Bachin ylevöittävä Air. Murhakuvio on haettu keskiaikaisen teologian ”huippuunsa” hahmottelemista seitsemästä kuolemansynnistä joiden valtaaman ihmisen kerrottiin joutuvan eroon Jumalasta. Elokuvassa he joutuvat myös hyvissä ajoin eroon elämästä, mikä leffan apokalyptisessa maailmassa ei sinällään välttämättä olisi kummempi menetys elleivät postmodernina inkvisiittorina häärivän psykopaatin sovituskeinot olisi niin kovin klassillisia (Jumalainen näytelmä).
Nojautumalla aiemmin mainittuihin läntisen taiteen virstanpylväisiin, tarjoamalla erilaisia näkökulmia pahaan ja sen syihin Se7en yrittää olla viihteen ohella myös vakavasti otettavaa taidetta. Ja kun taide pyrkii esittämään ”absoluuttista pahaa” olisi suotavaa että se tekee sen sekä aihetta että katsojaa kunnioittavalla tavalla. Kunnioittamisella en tarkoita mahdollisten shokeeraavien kohtausten poistamista vaan niiden perustelemista. Miksi Fincher näyttää sängyssä loputtomasti kidutetun uhrin huutavan ihmisyytensä menettäneenä? Tunnelmavalaistuksessa ja halvan kauhuelokuvan romantisoivia kliseitä käyttäen, samalla vakavasti korkeakirjalliseen lähteeseen vedoten? Kuvan ulkopuolella tehdyn fantasiamurhan itse elokuvassa näytettävät seuraukset eivät ole realistista vaan romantisoitua materiaalia, kauheuksissa tunnelmalavastuksessa rypemistä. Pasolinin Sodoman 120 päivää on mestarillinen, joskin toivottoman synkeä analyysi yhteiskunnasta, sen jäsenten (seksuaalisessa) väkivallassa toteuttamasta pahuudesta esitettynä niinkuin väkivalta todella on – täysin kestämättömänä. Fincherin Se7en on ohuella filosofis-historiallisella tasolla hoippuva, kuvilla perusteettomasti mässäilevä ja halvoilla ”pää-pahvilaatikossa” -tehokeinoilla etenevä makaaberi kuolemantanssi, jota katsoessa popcorn maistuu kuin parhaassa romanttisessa komediassa konsanaan. Kannattaisi jättää Dante ja kumppanit rauhaan jos potenssi ei riitä sokeroitua kassamagneettia pidemmälle.
