Salaperäinen epidemia aiheuttaa kaaosta. JON-TV-yhtiön Francine (Gaylen Ross) ja Stephen (David Emge) aikovat ottaa hatkat ja paeta helikopterilla. Samalle pakomatkalle liittyvät myös Roger (Scott H. Reiniger) ja Peter (Ken Foree) ja se on vaikea. Seurue pysähtyy hylättyyn supermarkettiin mikä muodostuu heidän tukikohdakseen kuukausien ajaksi, mutta paikalle osuva prätkäjengi on syy resurssitaisteluun jonka lopullinen voittaja on elävien kuolleiden apaattinen massa vaikka molempien osapuolien edustajia pääsee pakoon.
George A. Romero jatkoi zombie-saagassaan sosiaalisten olojen kriittistä tarkastelua ja italialaisten avulla hän operoi aihetta moninkertaisella budjetilla ja ammattitaidolla, mutta näkemyksensä säilyttäen. Yhteiskunnan romahdus ei ole kaunista katsottavaa ja Tom Savini näyttää mursuviiksiensä alla piileskelevän taidokkuuden, joten mukana on veripärskeitä, lismaisia zombieita ja mustaa huumoria. Alku rakentaa henkilöhahmot ja tilanteen, supermarketin linnoittamista ja asuttamista käsitellään pikkutarkalla otteella ja loppua värittää prätkäjengin äänekäs riehunta ja luonnollisesti veriset mässäjäiset ja supermarketti palaa samaan olotilaan kuin missä se oli. Pääroolien nelikko on stoalainen ja harkitseva rooleissaan, joskin pienillä eleillä ja kohtauksilla Romero osoittaa näiden kokeman paineen ja mikään ”tarinapanssari” ei heitä suojaa ympäristön todellisuudelta.
Vastapuolen prätkäjengiä ei paljoa henkilöidä, mutta näillä on huomattavan paljon yhteistä molempien yhteisen vihollisen: zombieiden kanssa. Molemmat ryhmät kuvataan yksilöllisyydessään massana joka on vaarallinen päähenkilöille. Zombieta kuvatessaan Romero on kylläkin myötätuntoisin ja vaikka niitä murjotaan ja silvotaan mielikuvituksellisilla tavoilla ja ne repivät ihmisiä paloiksi ja syövät niitä paloja ovat ne kuitenkin olosuhteiden uhreja jotka eivät ymmärrä itseään, ympäristöään tai tekojaan. Jokin heikko muisto mitä ne eivät ymmärrä ajaa ne tutuille paikoille ja niissä on myös irvokkaita yksilöitä. Erityisesti Hare Krishna-zombie (Mike Christopher) on irvokkaan näköinen ja oloinen.
Lauma sinertäviä dementiapotilaita horjuu ostosparatiisissa ymmärtämättä kulutusvaurautta joka heidän ympärillään on ja kuluttajat ovat pelkkiä syötäviä pakolaisia. Satiirinen sävy on voimakas kokonaisuudessa missä on ylenpalttinen määrä gorea. Yksityiskohtiin pureutuminen on ihailtavaa, joskin enemmän olisi Allekirjoittanutta kiinnostanut seurata epidemian etenemistä enemmänkin.
