Enpä tiedä kuinka todenperäistä on väittää, että helpoin keino Hollywoodin naisnäyttelijölle Oscarpystin hankkimiseksi on tehdä itsestään rumemman näköinen ja vetäistä perään ahdistava draamarooli. No oli miten oli (sanoisi Robinson-juontaja), mutta moisen tempun teki ainakin Charlize Theron muuntumalla edesmenneeksi naissarjamurhaaja Aileen ”Lee” Wuornosiksi yhden draaman ajaksi ja kiskaisi patsaan kotia. Ja ihan ansiosta.
Aileen Wuornos (1956-2002) oli surullisen kuuluisa nainen. Unelmissaan Aileen unelmoi tähteydestä. Onnesta. Kauneudesta. Aivan samoista asioista kuin muutkin median sokaisemat. Mutta Aileen ei ollut ”tähtiainesta”. Hän oli vähän rahaa huoraamalla tienaava nainen, josta ei koskaan tulisi tähteä ja jolla ei ollut rakkautta. Ellei… Niin, ellei hän olisi tappanut seitsemää miestä, kohonnut kaikkien aikojen kuuluisimmaksi naissarjamurhaajaksi ja joutunut lesborakastajansa huijaamaksi. Aileenista tuli 1990-luvun virallinen mediatapaus, jonka kuolemanoikeudenkäynnin aikana jo jaettiin rooleja tulevaa leffaa varten. Tänäpäivänä Aileen on jo tuomionsa saanut ja myrkkypiikki vei sarjamurhaajan autuaammille maille vuonna 2002. Jälkeensä hän jätti aiheen neljälle elokuvalle ja kuudelle kirjalle. Ja lisää tehdään varmasti.
Monster – Aileen Wuornos on näistä murhaajan eloon keskittyvistä elokuvista se suurin ja menestynein. Charlize Theron tyhjensi kaikki palkintopöydät Aileenina ja Christina Ricci tuki mainiosti taustalla rakkaudenkohde Shelbynä. Monster mässäilee estotta Wuornosin ahdingolla ja toistaa ahdinkoteemojaan jopa liiallisesti. ”Imetkö sitä?” – repliikkien paljous jopa alkaa ärsyttää lopussa.
Kuten sanottua, Theron ansaitsee pokaalinsa ja kyllä Riccillekin jälleen kerran palkintoja suo. Shelby muuntuu leffan aikana ”lesbobaarien tytöstä, jonka ympäriltä tuolit viedään” poikatyttömäiseksi rakastajaksi ja lopulta Juudaaksi. Ja jälleen kerran murhaajan puolelle kerääntyy sympatiaa aikalailla. Loppukohtaus on vakuuttavinta koko leffassa.
Monster ei ole toteutukseltaan mediaseksikäs, mikä tekee siitä mediaseksikkään. Totuutta mukaillaan mahdollisimman paljon, kun sarjamurhaajan traagista elämää kuvaillaan useista raiskauksista katkeraan loppuun asti. Samalla naisten rakkaustarina on vertaansa vailla. Ilman Hollykylän tyypillisiä vaaleanpunaisia imeliä kuplia tai sydämiä. Kertakaikkisen koruton leffa. Ja onhan se kaunista, kun kaunis ei olekaan kaunista. Vai mitä?
