Frank Millerin kulttisarjakuva Sin City kääntyy tehokkaaksi ja visuaalisesti hämmästyttävän kekseliääksi toimintakuvaksi. Sarjakuvien verinen, asenteellinen ja tyylitelty miljöö siirtyy sellaisenaan valkokankaalle ja kahden tunnin ajan katsoja pääsee matkalle yksinkertaiseen ja mutkattomaan maailmaan.
Robert Rodriguezin ja Frank Millerin ohjaustyö on vahvaa. On vaikea sanoa, missä Millerin synkeä ja staattinen sarjakuva päättyy ja missä Rodriguezin villi ja energinen elokuva alkaa. Varmaa on kuitenkin kerronnan vitaalisuus ja tarinoiden yksinkertainen maailma. Realismia ei ole haettu henkilöhahmoissa tai miljöissä, mutta viihdearvoa on senkin edestä.
Miller/Rodriguezin käsikirjoitus on kolmesta Sin City-episodista koostuva mälli. Ensimmäisessä osassa kovaotteinen John Hartigan (Willis) pelastaa pikkutytön sekopää-pedofiili Juniorin (Stahl) kynsistä ja joutuu parinsa (Michael Madsen) ampumaksi. Hän vaipuu koomaan.
Toinen episodi kuvaa sekopäisen kolossi-Marvin (Rourke) veristä ja kammottavan absurdin huumorin täyttämää kostoretkeä. Reissun myötä tulee useita ruumiita ja lopulta kosto on saavutettu pääasiassa hakkaamalla ja tappamalla ihmisiä.
Kolmannessa episodissa Dwight (Owen) yrittää estää verisen jengisodan Vanhan Kaupungin tyttöjen ja muiden rikollisliigojen välillä. Dwightin ex-rakastettu Gail (Dawson) on tyttöjen kovaotteinen ja hurjapäinen pomo ja valmis tappelemaan. Taaskaan kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja veristä väkivaltaa ja absurdia huumoria on luvassa.
Neljännessä ja viimeisessä episodissa palataan alkuepisodissa auki jääneeseen tarinaan. Hartigan pääsee vankilasta istuttuaan siellä aika pitkän ajan ja hän yhyttää pelastamansa Nancyn (Jessica Alba). Valitettavasti sekopää-pedofiili Junior hautoo kostoa ja Hartigan joutuu taas pelastamaan Nancyn hirviön kynsistä.
Sin Cityn kritisointi tyylittelyn, väkivallan ja seksistisen kerronnan vuoksi on helppoa, vaikka häijysti karrikoidut henkilöhahmot ovat kaikissa tapauksissa yksiulotteisia. Naiset ovat kauniita ja yleensä katalia – tai ainakin kauniita ja tappavia. Tai ainakin kauniita ja voimakkaita. Miehet ovat rujoja, raakoja ja naisten johdateltavissa. Molemmat sukupuolet ovat tasapuolisen pilkan ja ihailun kohteena, mikä sopii allekirjoittaneelle hyvin.
Näyttelöiden suoritukset ovat teräksistä laatua. Naisrooleissa näkyvimmin olevat Dawson ja Alba luovat yksiulotteisista henkilöhahmoistaan elävän yksiulotteisia. Sin City vain sattuu olemaan hyvin niukkojen henkilöiden elokuva. Jokaisella on vain tietty tehtävä ja rooli. Miesrooleissa könyävät ovat yhtä yksiulotteisia, mutta yhtä vahvasti esitettyjä. Erityisen suurta kehua ansaitsee Mickey Rourke kolossimaisena ja yksinkertaisena Marvina. Väärällä vuosisadalla elävä Marv tekee kaikki inhot asiansa hyvittääkseen yhden ainoan hänelle suodun hellyyden. Motiivin yksinkertaisuus ja ratkaisun mutkaton toteuttaminen tekee Marvista isokokoisen lapsen.
Bruce Willis on vanhana poliisina vahvassa kunnossa. Hartiganin pakkomielle on lopulta koko hahmoa elävöittävä piirre ja krapulainen olemus sopii muutenkin loistavasti korruption kyllästämän kaupungin ainoalle rehdille kytälle. Kytälle, joka joutuu tekemään inhoja asioita saadakseen roiston kiinni.
Roistot ovat vahvoja. Hartiganin vastavoimana toimiva Junior on silkkaa sekoilevaa häijyyttä. Nick Stahlin suoritus on raivokas ja täynnä hemmotellun ja kaikkien oikkujensa toteuttamista vaativan sekopään kiukkua. Raskaan meikin alla näkee samaa ilkeyttä ja sisäsyntyistä vinoumaa kuin alkuepisodin aikaisessa meikittömässä olemuksessa.
Marvin vastavoima Kevin (Wood) hämmästytti allekirjoittaneen. Elijah Wood tekee puhumattomasta kannibaalista kammottavaa nopeutta ja raakuutta huokuvan henkilön. Kuitenkin on vaikea päättää, kumpi on pahempi sekopää: Marv vai Kevin?
Dwightin vastavoimana oleva Jackie-boy on juoppo, kerskaileva ja tyttöystäväänsä pieksävä sovinisti, joka sattuu olemaan vielä naimisissa. Kuitenkin hän on kyttä, mikjä tarkoittaa että hän on oikeutettu tiettyjen sääntöjen mukaiseen suojeluun. Kun ne säännöt hajoavat, tilanne muuttuu hyvin pahaksi ja Milleriläisen ehdottomaksi.
Sin City on ennen kaikkea osoitus sarjakuvan ja elokuvan keskeisestä riippuvuussuhteesta. Sarjakuvan kuvakerronta ja puhekuplat on kääntynyt eläväksi kuvaksi ja ääneksi tuskattomasti ja katsojaa miellyttäväksi. Liioittelu ja kärjistys luo viihdyttävän ja samalla miellyttävän turvallisen elokuvan katsoa. Sin Citynsä lukeneille teos ei tarjoa rehellisyyden nimissä mitään uutta, mutta osoittaa kyseisten tarinoiden olevan yhtä viihdyttäviä ja rankkoja elokuvan muodossa.
nimimerkki: Jurpo
