V niin kuin verikosto on karu visio toisenlaisesta nykyhetkestä. Taudit ovat syöneet mm. USA:n mahtivallan ja brittien saarivaltiosta on tullut fasistinen maa. Siellä elämä pysyy hatarasti uomissaan vain uusio-Hitlerin ja hänen kätyriensä valheiden voimalla. Kaikki vähänkin nk. normaalista poikkeavat joutavat tyrmään ja tapetuiksi. Hehän ovat saastaisia ja mahdollisia taudinlevittäjiä siis – näin ainakin kansleri Sutlerin (Hurt) mielestä. Vain viime vuosisadan puolivälin tunnelmointibiisit tuovat jotain lämpöä maailman kylmyyteen.
V niin kuin verikoston ankeassa todellisuudessa elää myös kaunis Evey (Portman), joka eräänä ehtoona on joutua pahojen setien iltapalaksi rikkoessaan ulkonaliikkumiskieltoa. Eveyn onneksi paikalle sattuu mystinen naamioveikko V (Weaving), joka pelastaa neidon hädästä. Hetkeä myöhemmin tämä kasvoton herrasmies paljastuu terroristiksi. Niin Eveyn pieni rike sotkee hänet osaksi suurempaa soosia, josta ei noin vain pois pyristelläkään.
Sarjakuvataiteilija Alan Mooren kynästä on syntynyt mm. taidonnäyte nimeltä Halo Jones. V niin kuin verikosto on niin ikään saman heebon sarjakuvia. Elokuvakin näyttää sopivasti moorelaiselta, mutta James McTeiguen ohjaus jättää yleisesti toivomisen varaa. McTeigue ei ainakaan tämän rainan perusteella ole kovin omaääninen mies, sillä liian moni kohtaus näyttää ja tuntuu jonkinlaisen jokamiehen ohjaamalta. Tietty yllätyksellisyys ja rohkeus puuttuvat. Lisäksi jotkin leikkaukset ovat kuin jonkin amatöörin hyväksymiä.
Leffan päärooleissa nähdään onneksi taitavaa porukkaa. Erityisesti Natalie Portman kykenee todella näyttämään, että hänessä on muutakin kuin kaksi kaunista silmää ja nenännipukka. Portman tulkitsee Eveytään suurella herkkyydellä. Hugo Weaving joutuu isona V:nä piilottelemaan koko rainan ajan kasvojaan, joten miehen on pakko tehdä äänellään se, mikä normaalisti onnistuisi pelkillä kasvolihasten liikkeillä. Vaikka Weavingilla on enemmän karismaa kuin millä tahansa lyhtypylväällä, hänestä ei oikein ole James Earl Jonesin tai Orson Wellesin kaltaiseksi äänenkäyttäjäksi. Yksi lentosuukko kuitenkin hyvästä yrityksestä. Sivuosista onnistuneimpia ovat Stephen Rean omia mutkaisia ajatuspolkujaan kulkeva poliisi ja Stephen Fryn viihdyttäjäkonkari, jonka salaisuuden paljastuessa esittäjävalinnan oivallisuus vain korostuu.
Kokonaisuudessaan V niin kuin verikosto on kohtalaisen hyvää viihdettä, jonka maailma antaa leffan katsojalle ajattelemisenkin aihetta. Elämmekö kenties sittenkin oikeasti tämän vision kuvaamassa todellisuudessa? Mm. tällaisesta aiheesta olisi varmasti saanut McTeiguetta enemmän irti jo aiemmin mainitsemani maestro Welles. Ohjaamisen lisäksi tämä edesmennyt mestari olisi todennäköisesti puhunut vielä V:n vuorosanatkin läpi (vaikka ihan vain lounaan ja päivällisen välissä) ja luonut siinä puolihuomaamatta yhden 2000-luvun hohdokkaimmista sarjisfilmatisoinneista. Ai-jai, sepä olisikin ollut Jotain.
