Harry Potter (Daniel Radcliffe) on kokenut kovia vuosien mittaan. Nyt on edessä ”final battle”, – sota on meneillään, eikä Harrya tällä kertaa nähdä Tylypahkassakaan. Harry kun on päättänyt tuhota Voldemortin. Aivan yksin ei hänen hommaan kuitenkaan tarvitse lähteä: Ron ”Jim Carrey” Weasley (Rupert Grint) ja Hermione Granger (Emma Watson) tulevat myös mukaan. Ja matka alkaa. Lordi ”Buahhahhaa!” Voldemort seuraa kuolonsyöjineen kintereillä. Katsoja vilkuilee kelloa.
Harry Potter-sarjan viimeinen osa ilmestyykin kahdessa osassa: Kuoleman Varjelukset osa 1 ja 2. Tämän ensimmäisen osan voi tiivistettynä sanoa olevan yksinkertaisesti sitä samaa vanhaa potaskaa. Elokuvan katsoo kerran läpi, mutta juuri mitään siitä ei jää erityisesti mieleen. Tosin pieni plussa, tulee katkaisukohdasta ja Kolme Veljestä-tarinan esityksestä animaationa. Muuten tässä ei ole juuri mitään erikoista. Käsikirjoitus on juuri sellainen kuin aiempikin: tiivistelmä kirjasta, johon ei ole jaksettu lisätä oikeastaan mitään uutta, jotain on vain jätetty pois. Ei toimi näin. Puoliveriseen prinssiin oli sentään jaksettu lisätä edes muutama uusi kohtaus, mutta tähän ilmeisesti ei. Näin ollen elokuvan kiinnostavuus jää lähinnä visuaalisuuden ja näyttelijöiden varaan.
Daniel Radcliffe on Harrynä melko surkea. Vähän on parannusta tullut aiemmista osista, mutta ei hän mikään loistava vieläkään ole. Poju vain pitää kuta kuinkin samaa ilmettä koko ajan ja toistaa vuorosanansa samalla (ärsyttävällä) sävyllä. Sen sijaan Emma Watson ja Rupert Grint ovat sarjan aikana oikeasti parantaneet suorituksiaan. Molemmat ovat oikeasti uskottavia. Ensimmäisissä osissa Grintin Ron oli lähinnä ärsyttävä piipittäjä joka vain väänteli naamansa, mutta myöhemmin hän on parantunut huimasti, nyt häntä voi sanoa jo loistavaksi. Emma Watsonin kohdalla samoin. Ron ja Hermione ovatkin yllättäen läpi elokuvan oikeasti kiinnostavia hahmoja, toisin kuin Harry. Etenkin elokuvan keskivaiheilla, heidän liikkuessaan kolmistaan paikasta toiseen ja telttaillessaan metsissä, alkaa tuntua että Harry jää varjoksi. Syynä lienee sekä Daniel Radcliffen näyttely ja ohjaajan kyvyttömyys tai haluttomuus panostaa itse Harryyn. Sivunäyttelijöistä on sen sijaan hyvää sanottavaa. Alan Rickman vilahtaa vain parissa kohtauksessa, mutta silloinkin hänessä on yksinkertaisesti sitä karismaa, että hän korottaa leffan pistemäärää puolikkaalla tähdellä vaikka väin käväistessään ruudussa. Myöskin Ralph Fiennes lordi Voldemortina tekee ihan kohtuuhyvän suorituksen. Sen sijaan toinen loistava sivunäyttelijä on Helena Bonham Carter, joka esittää Voldemortin ”hieman” psykopaatin oloista alaista sen verran uskottavasti, että alkaa oikeasti tuntua siltä että tuo nainen on hullu.
Elokuva on aika hienon näköinen, mutta mitä muuta voi odottaakkaan kun budjetti on mitä on. Yllätyin positiivisesti siitä, ettei elokuva ollutkaan yhtä efektitykitystä, kuten ehdin pelätä. Alkuun on lisätty (odotetusti) enemmän toimintaa sekä erittäin onneton takaa-ajo kohtaus. Elokuva kompastuu, kuten aiemmatkin Potter-elokuvat, siihen ettei se osaa kylliksi hyödyntää lähdemateriaaliaan. Harry Potter-kirjat ovat sellaista tavaraa että niissä olisi kyllä oikeasti ainesta kunnon elokuvaan, mutta David Yates (kuten kaikki muutkin Potter-ohjaajat, ei sen puoleen) tekee elokuvista vain sitä samaa kaupallista potaskaa, jonka ainoana tarkoituksena näyttää olevan kyniä elokuvateattereihin raahautuvilta faneilta rahat pois. Otetaan kala, revitään lihat pois ja lyödään ruoto lautaselle. Puoliverisessä prinssissä oli jo askel parempaan, mutta loppujen lopuksi sekin kompastui mitäänsanomattomuuden kuoppaan, kuten tämäkin. Tämä sijoittuu Potter-elokuvien sarjassa sinne keskivaiheille. Vaikkei Puoliverinen prinssi ollutkaan mikään mestariteos tai edes hyvä elokuva, oli se paras Potter (mikä ei kyllä ole paljon vaadittu), ja sen jälkeen Kuoleman Varjelukset, osa Uuno tuntuu ikävältä mahapudotukselta suoraan jäiseen veteen.
Yksi asia, mikä minua on vaivannut läpi Harry Potter-elokuvien sarjan on liian selkeä kahtiajako ”hyvien” ja ”pahojen” välille. Eivät kirjatkaan mitään moniulotteisia olleet tässä suhteessa, mutta etenkin näissä viimeisimmissä Potter-elokuvissa on tämä asia vedetty niin perseelleen kuin olla ja voi. Kuolonsyöjät (ensimmäisissä osissa vain Luihuiset) esitetään niin täydellisen pahoina, ilkeinä ja suurimmaksi osaksi tyhminä, että mennään jo hyvän maun tuolle puolelle. Kirjoissa oli sentään mainintoja siitä, ettei ”hyvän puolen” toimintakaan aina ollut hyvää, ja mainittiinpa jonkun vajonneen kuolonsyöjien tasollekin. Elokuvissa taas sankarimme toimivat aina täydellisen oikein eivätkä kertaakaan hairahda kuolonsyöjien tasolle – suurin viittaus tähän mahdollisuuteen, tai siihen että se on ylipäänsä olemassa, on elokuvan alkupuolella, ja kyseinen kohtaus nostikin odotuksia hieman, mutta tätä mahdollisuutta ei osata hyödyntää ja elokuva vajoaa nopeasti takaisin ”hyvä vs. paha”-tasolleen.
