Katsottuani Charles Kaufmanin elokuvan Mother’s Day luulin jo nähneeni traumatisoivimpaa materiaalia, mitä filmirullalle on mahdollista taltioida. Olin väärässä. Vaikka elokuvat ovat niin erilaisia, ettei niitä voi oikein vertailla keskenään, sen verran voin sanoa, että siinä missä Kaufmanin 91-minuuttinen järkyttävä verimässäily hurahti suorastaan hetkessä, tuntui Steven Spielbergin kolmen tunnin ”mestariteos” lähinnä piinaavalta. Se, joka sanoi, että ohjaajan paras apuväline ovat sakset, olisi voinut kertoa sen Spielbergillekin.
Elokuvan tekijöille sopii tietenkin osoittaa kunnioitusta siitä, kuinka paljon rahaa ja aikaa he ovat käyttäneet sekä elokuvan tekemiseen että sitä varten tarvittavan tiedon etsimiseen. Sikäli kuin elokuvan lopussa näytetyt vanhukset todellakin ovat aitoja Schindlerin juutalaisia, on heidän etsimiseensä ja suostutteluunsa varmasti käytetty aikaa. Elokuvassa esitetään paljon yksityiskohtia, jotka osoittavat, että asiaan on todella perehdytty. Siinä mainitaan lähes kaikki mahdollinen, mitä juutalaiselle saattoi tapahtua; mukana ovat niin Auschwitz (et usko kuinka kauan tuon sanan oikeinkirjoittamisen opettelu vei), jonne juna ”jotenkin vahingossa sattuu menemään”, rikas juutalaisperhe, jonka kotiin muuttaa SS-upseeri, valtion salainen poliisi (vaikkakin Schindlerin harmina), pakkotyöleiri, teloittaminen kuin gettokin. Hänelle, joka on itsekin perehtynyt aiheeseen on elokuva loputonta yksityiskohtien ja mielenkiintoisten seikkojen bongaamista, mutta hänelle, joka ei ole sitä tehnyt, on se tasainen, kirjaimellisesti harmaa ja enemmän kuin piinaava kokonaisuus. Schindlerin lista onnistuu erinomaisesti luomaan unohtumattoman elämyksen, mutta meille, jotka emme ole mieltyneet värittömään draamaan, on se ei-toivottu sellainen. Vaikka elokuvassa on hieman huumoriakin, se toimii lähinnä draaman vahvistajana. Elokuvaa ei missään nimessä voi kuvailla sellaiseksi, joka ”saa sinut itkemään ja nauramaan”.
Toinen asia, josta filmiä voi kiittää, on onnistunut dialogi. Parhaimpia kohtauksia ovat mielestäni esimerkiksi se, kun vanha nainen pohdiskelee heittäytyvänsä sähköaitaa vasten, ja hänen takanaan nuorempi nainen sanoo: ”Älä tapa itseäsi aitaa vasten, Clara. Sitten et voi koskaan tietää, miten sinulle olisi käynyt.”, puhumattakaan Schindlerin ja hänen kirjanpitäjänsä välisistä keskusteluista, jotka ovat elokuvan parasta antia unohtamatta loppupuolella käytävää väittelyä Goethin kotiapulaisesta. Mainittakoon vielä alkupuolella tapahtuva kohtaus, jossa juutalainen valittaa lakipykäliin vedoten vääryyksistä, joita hänelle on tehty, ja hänelle vastataan: ”Teen vain mitä he kertovat, ja se, mitä he kertovat, muuttuu joka päivä.”
Kaufmanin kaltaiseen humoristisen huonosti ja liioitellusti kuvattuun väkivaltaan tottuneena ihmisenä Schindlerin lista pystyi ihme kyllä järkyttämään väkivaltaisilla kohtauksillaan. Useimmat elokuvat ovat erikoistuneet niin liioitellun roiskuvaan ja ällöttävään väkivaltaan, että se vaikuttaa, mutta Schindlerin lista järkyttää sen sijaan realistisuudellaan ja epäinhimillisyydellään. Katsojaa piinaa jatkuvasti ajatus siitä, että kaikki elokuvassa näytetty, mukaan lukien esimerkiksi kohtaus, jossa Goeth ampuu lepääviä, viattomia pakkotyöläisiä huvikseen, on oikeasti tapahtunut. Elokuva herättää ja se on tarkoitettukin herättämään moraalisia kysymyksiä. Itse kuvailisin elokuvaa lähinnä inho-realistiseksi.
Elokuva on hyvin tehty, ja se saattaa ansaitakin arvostetun paikkansa elokuvamaailmassa. Sen tarkoituksena on epäilemättä muistuttaa ihmisiä tapahtuneesta, jottei vastaavaa tapahtuisi koskaan uudelleen. Se on kuitenkin enemmän puuduttava kuin viihdyttävä huolimatta näyttelijöiden hyvästä suorituksesta. Elokuvan huonoin puoli on sen pituus, joka johtuu siitä, että siihen on kuin väkisin ahdettu kaikki mahdollinen, mitä aiheesta on saatu irti (Edes sen kohdan, jossa SS-mies käy pissalla, olisi voinut jättää pois, eikö vain?). Enkä tiedä, kenen idea on ollut pistää alku seepiaksi, keskiosa mustavalkoiseksi ja ihan lopun nykypäivän Schindlerin juutalaiset värillisiksi, mutta hänen olisi pitänyt tietää, että elokuvan tulee olla rehellisesti joko värillinen tai väritön. Odottamattomana väripilkkuna toimiva punamekkoinen tyttö on kiittämisen arvoinen ovela ajatus, mutta tuntuu lähinnä epätoivoiselta taidekikalta, koska sen merkitystä ei sen kummemmin selitellä (Olisiko sen
pitänyt olla jonkinlainen epätoivon symboli? Ja miksi juuri punainen?).
Vaikka Schindlerin roolihahmon kannalta merkittävin kohtaus tapahtuu vasta sen jälkeen, kun juutalaiset kuulevat radiosta Saksan antautuneen, olisi elokuvan voinut hyvin päättää siihen (Olisin välttynyt siltäkin pelolta, että kun Schindler pyytää kolmen minuutin hiljaisuutta, filmissä olisi oikeasti ollut kolmen minuutin hiljaisuus. Luojan kiitos, ei).
Schindlerin lista on katsottava jos ei yleissivistyksen takia, niin John Williamsin erinomaisen musiikin vuoksi. Elokuvan itse kahteen kertaan nähneenä (se tekee siis yhteensä kuusi tuntia) voin kuitenkin rehellisesti luvata, etten tule katsomaan sitä enää koskaan.
