Kärpäsen originaaliversio surisi aikoinaan kovasti, muttei ottanut aiheestaan tarpeeksi irti, ei edes tuolloisten resurssien puitteissa. Tämän seikan huomasi myös Baron of blood –lempinimen kauhutöillään ansainnut kanadalaisohjaaja, joka tarttui käsikirjoittaja C.E. Poguen uusiokässäriin kiinni innolla.
Alkujaan Cronenbergin mukaan saaminen tuotti tuottajille (mukana mm. paremmin huumorimiehenä tunnettu Mel Brooks) päänvaivaa. Nimet Robert Bierman ja Tim Burton kävivät jo ehdokaslistalla, mutta lopulta Cronenberg sai aikataulunsa kohdilleen ja aloitti heti muokkaamalla Poguen kässäriä ”itsensä näköiseksi”: tummemmaksi ja aiempien töiden linjaan sopivaksi.
Ja kyllähän ”cronenbergsoitumisen” jälkeen Kärpäsessä sitä jotakin on. Vaikka moni limainen kohtaus pätkittiin pois lopullisesta versiosta, on Jeff Goldblumin tähdittämässä tieteistarinassa viihdekerrointa ja häikäisevää voimaa, mutta myös synkkyyttä, joka vie mukanaan. Tarinan tasollahan remake on edeltäjänsä kaltainen – totta kai – ja esittää yhden näkemyksen perinteikkäästä 2hullu kunnianhimoinen proffa + pieleen mennyt koe + verinen lopputulos” –skenaariosta. Mutta kuten sanottua, Cronenbergin versio tekee kaiken omassa rauhassaan, hätäilemättä, ja luottaa siihen, että hiljalleen kohoava tunnelma ja hitaanlainen tarinanrakentelu ovat juuri oikea ratkaisu. Reilun puolitoistatuntisen viimeisellä kolmanneksella itse Brundlefly hyppää ruudulle ja ottaa osansa kaikessa kurjuudessaan.
Goldblum on mahtava. Ei sitä voi oikein millään superlatiivipinolla korostaa tarpeeksi. Tiedemies Brundlen look on jo alkumetreistä alkaen jotenkin pelottava kasaritöyhtöfledasta ja Aku Ankka –henkisestä pukukaapista (n kpl samanlaisia pukuja!) lähtien, ja kun lopulta uuden keksinnön testaus tuottaa onnettomuuden, joka käynnistää muuntumisen kärpäseksi, tunnelma sen kun tihenee. Viisi tuntia vaatineen maskeerauksen kasvoilleen saanut Goldblum on samaan aikaan vihan täyttämä paholainen ja sekä pelosta sekaisin oleva inhimillinen olento. Itse asiassa jo se, että koko tapahtumakierre lähtee liikkeelle ukkelin maanisesta kunnianhimoisuudesta yhdistettynä kalvavaan mustasukkaisuuteen, on hyvä lähtökohta sille, että Fly toimii muunakin kuin limaa roiskivana pikkukauhuleffana.
Sittemmin ihan oikeastikin Goldblumin heilaksi päätynyt Geena Davis ei ole Thelma & Louise –vauhdissa, mutta hyvin leffan jäätävä henki ja pelko Brundleen ihastuvan naikkosen kasvoilta heijastuvat. Vuosituhannen tiedejuttu ja lupaava rakkaustarina vaihtuvat hyvin nopeasti epätoivoiseksi pelastusyrityksiksi ja pakoiluksi, ja hyvinhän 183-senttisen naisen koivilla pakoon pötkitään. John Getzillä on epäkiitollinen tehtävä olla tarinan veemäisenä partasuujätkänä sotkemassa kuvioita – ei toki limalla, sen roiskiminen on Brundlen yksinoikeus.
Puolenvuosisadan takainen Kärpänen onnistui lähinnä vain kutittamaan nauruhermoja tai ärsyttämään kuin juhannustelttaan hiipinyt inisevä hyttynen. Cronenbergin versiossa taustalla on toimiva (!) rakkaustarina sekä Brundlen inhimillistä tuskaa henkivä muuntuminen Brundleflyksi, mutanttipaholaiseksi, joka kärsii olemassaolostaan, mutta myös näyttää uuden tunteettoman ja alati voimistuvan puolensa. Kyseessä ei siis ole mikään dollarinkiilto silmissä tehty suora kopio originaalileffasta, vaan oikeasti tunteella tehty Remake. Kun vielä Goldblum loistaa ja Cronenbergin ote pysyy koko filkan ajan tiukkana, niin kyseessä on yksi 80-luvun kultaisimmista teoksista. Jos tehostepuoli olisi vastaavassa iskussa (surkean kakkososan ohjannut Chris Walas & Co ”syypäinä”) ja tietokoneet eivät olisi vain jouluvalojen lailla välkkyviä laatikoita, niin viitosenhan sitä tohtisi läimäyttää. Toisaalta Flysta ollaan kovasti oltu vääntämässä vielä uutta remakea, ja vahvastipa tohdin epäillä, että silloin tehosteet ovat ainoa osa-alue, joka enää on kunnossa…
Joten respektiä Cronenbergille ja yhdelle hänen mestariteoksistaan.
