Lumikki ja seitsemän kääpiötä on yksi elokuvahistorian tärkeimpiä elokuvia. Paitsi että se oli kautta aikojen ensimmäienn pitkä piirrosfilmi, siitä alkoi viihdejätti Disneyn taival kohti liki myyttistä asemaa länsimaisen ihmisen nostalgisten muistojen kulttuurillisena kulminaationa.
Kun satunnaista elokuvanystävää pyydetään kuvailemaan Disneyä, tulevat ensimmäisten joukossa sanat sadut, prinsessat, prinssit ja musiikki. Useimmat lisäävät tähän vielä huumorin ja pelottavat pahikset. Nämä ovat niitä elementtejä, joilla Disney on rakentanut menestyneimmät elokuvansa aina näihin päiviin asti. Hämmästyttävää kyllä, jokainen näistä on vahvasti läsnä jo ensimmäisessä elokuvassa.
Walt Disneyn kuningasajatus kuului, mitä ajattomamman elokuvasta pystyy tekemään, sitä varmemmin se viehättää yleisöä iästä ja sukupolvesta riippumatta. Sadut sopivat tähän ajatukseen hyvin, sillä ne todella ovat olleet keskuudessamme vähintään vuosisatoja. Ensimmäisen elokuvan saduksi valittu Grimmin veljesten tutuksi tekemä Lumikki oli kuitenkin nykykatsojan näkökulmasta rohkea valinta sen synkkien elementtien takia. Tarina turhamaisen kuningataren yrityksistä murhata tytärpuolensa tämän kauneuden vuoksi ei siloteltunakaan versiona ole menettänyt karmivaa virettään.
Elokuvasovituksena alkuperäistä tarinaa on tietysti karsittu ja elokuvakerrontaan sopivia elementtejä päädytty korostamaan. Osa valinnoista tuntuu nykypäivän näkökulmasta oudoilta. Kuten useimmissa Disney-elokuvissa aina 90-luvulle saakka, päähenkilöt ovat hieman persoonattomia ja tuntuvat edustavan enemmän ideaa kiltistä prinsessasta ja pahasta kuningataresta sen sijaan, että toisivat sen esiin. Tämä lienee kuitenkin ollut tietoinen ratkaisu ja kumarrus satujen perinteelle, jossa henkilöiden persoonallisuus tuodaan ilmi yhdellä lauseella.
Aivan niin mustavalkoinen tilanne ei sentään ole. Lumikki on ehkä hieman yksitoikkoinen, mutta kuningatar saa paljon anteeksi erityisesti sen jälkeen, kun muuntautuu upean animaatiojakson päätteeksi karmivaksi noidaksi. Kyseinen koukkunokka on käkättänyt tiensä useimpien lasten painajaisiin sukupolvien ajan.
Sivuhahmot sen sijaan suorastaan tulvivat persoonallisuutta. Seitsemän kääpiöitä toimivat paitsi elokuvan koomisena elementtinä, myös lopun lähestyessä katsojan peilinä tapahtumiin. Ratkaisu toimii ja hahmot ovat kiistatta todella rakastettavia. Ainoa ongelma on se, että he ilmaantuvat tarinaan hieman myöhässä. Alussa kääpiöiden tonttia tuntuvat tuuraavan metsän eläimet. Kun kääpiöt sitten saapuvat ottamaan elokuvan omakseen, heille suodaan jopa muutama tarinan kannalta hieman epäolennaisempi kohtaus vastapainoksi.
Tapa jolla Lumikki lopulta päätyi valkokankaalle herättää suurta kunnioitusta. Aikakaudelleen tavanomaisen karkean piirrosanimaation sijaan Disney kehitti kokonaan uuden, vesiväritaustoihin ja pehmeisiin väreihin perustuvan kuvamaailman. Työtunneista ja vaivasta ei todellakaan tingitty, vaan animaattorit päätyivät panemaan koko osaamisensa peliin pieniä yksityiskohtia myöten. Valot, varjot ja metsän keskellä virtaava vesi nostavat kokonaisuuden aivan uudelle tasolle. Lopputulos on huikeaa katsottavaa vielä tänäkin päivänä.
Se mikä Lumikissa vie mennessään on ennen kaikkea tunne. Elokuva tavoittaa satujen hengen siinä, että se kykenee vastaamaan katsojan odotuksiin tunnetasolla. Sadun logiikka, jossa kuolema on voitettavissa ensirakkauden suudelmalla ja jossa ratsastaminen pilvilinnoihin ikuiseen onneen ja autuutteen on mahdollista, antaa katsojalle lähes lapsenomaisen tyydytyksen ikään katsomatta. Kuten Grimmin veljesten alkuperäissaduissa, myös elokuvassa pelottavat, hauskat, surulliset ja onnelliset kohtaukset sopivat yhteen saumattomasti tukien toisiaan. Modernimmista kaltaisistaan poiketen Lumikki ei myöskään pyri selittämään moraaliaan auki tai tekemään tulkintoja katsojansa puolesta. Siinä mielessä se on paljon enemmän sadun elokuvaversio kuin elokuvallinen tulkinta sadusta.
Elokuvan alkuperäinen ääniraita on amerikkalaiskatsojille ajan kultaama, mutta suomalaisen katsojan kannattaa ehdottomasti valita huomattavasti eläväisempi vuoden 1994 Pekka Lehtosaaren ohjaama dubbaus, jonka huippukohdista vastaa Seela Sellan ikimuistoinen suoritus noitana.
