Kummallisista yhdistelmistä puhuttaessa mieleen tupsahtaa ensimmäisenä mansikkasoppa silakoilla ja chilillä. Toisena aatoksena onkin vuorossa Kaksipäisen kotkan varjossa, iloisesti lauleskeltu tarina sortoajasta.
Ok, se on siistiä, että suomimusikaali elää ja voi hyv… tai siis, että se elää. Korisee nimittäin hengityskoneessa. Kaksikielisen sotkan raakkuvia varjoja katsellessa vain tulee tunne, että nyt on menty vähän väärään suuntaan. Varsinkin siinä kohdassa, kun elävä legenda Loiri tanssahtelee baarissa Vernerinä ja joikaa oluttuoppi kätösessä olutlaulua. Siinä sitten odotellaan, että taivaasta laskeutuisi salama ja pistäisi telkun palasiksi. Ei laskeutunut muuten edes sitä two-headed eagleakaan ruudun ylle varjoineen. Siksipä jatkoin.
Hienointa suuntansa ennätysmäisen monesti hukkaavassa elokuvassa ovat musiikkikohtausten laulutulkinnat. Itse laulut eivät niinkään toimi, perusiskelmäkliseet on poimittu oivasti ja säveltäjäpari Koivusalo & Palin on saanut aikaan tasaisenlattean harrastelijateatterimusikaalin. Itse asiassa sellaisena tämä toimisikin jotenkin. Siis jos lopputuloksen voisi tarkastaa lähimmästä teatterista muutaman eketeriuksen tikettiä vastaan ja nauraa tyyliin ”Hoh, eipä tuo naapurinpoju vielä osaa, mutta ehkä joku päivä!” tai ”Yritystä riittää!”, niin tämähän olisi melkein hauska. Mutta kun kehissä on ammattiohjaaja ammattinäyttelijöiden kanssa, ja onnistunut Rillumarei-kumarrus (oikeasti komea Kulkuri ja joutsen) on jo nähty ajat sitten, niin miksi ihmeessä nyt kansallishenkisen runoilijan ja sortoajankuvauksen on saatava trallallaa-kuorrutus?
Entistä kauheammaksi kaksimielisen potkan väljähtäneen maun tekee Arsin itsensä tekemä erhe: kombo, jossa heti kärsimysnäytelmän perään nautitaan mahtiannoksellinen alkuperäistä Täällä pohjantähden alla –leffaa, ja sitten kädet täristen pelätään, että voi hyvä jumala, mitä tuon leffan Koivusalolainen remake nyt sitten tulee olemaan. Sehän se on vuorossa seuraavaksi.
Maksimaalisesti varjoihin jäävä suomileffa saa vähemmän miellyttävän kunnian olla elokuva, jossa mestarismiehet Loiri ja Lehtinen tuntuvat väsähtäneiltä (kiitos ”käsikirjoitus”, kiitos), Leppilampi näyttää väärän leffan dialogia lukevalta koristeelta ja Koivusalo taantuneen takaisin Pekko-asteelle. Sori vaan. Anneli Saaristo sentään on hyvä, mutta näin joulunaikaan asetettuna Kaksipäisen kotkan varjossa on lähinnä joulumielen päälle sylkevä ansa, joka alkaa uhrinsa kituessa rallattamaan.
