Ben Stillerin ohjaama Tropic Thunder on parempi viritelmä kuin tänäkin vuonna joka raosta luikertelevat leffaparodiat. Myös Tropic Thunder on leffaparodiaa tavallaan, mutta sillä erotuksella, että nyt käännytään vaihteeksi katsomaan kameran taakse. Siltä kantilta löytyy ei-niin-kovin kuluneita vitsejä yhä – ihme kyllä.
Leffassa kuvataan megalomaanista Tropic Thunder -sotaelokuvaa. Vietnamin viidakoihin viety projekti pohjaa peräti aidon veteraanin (Nolte) opukseen. Tuotanto on kuitenkin vaarassa, kun päättämätön brittiohjaaja (Coogan) ei saa kuria kuvausryhmäänsä. Tähän veteraani keksii kuningasidean. Äijänreliikin ajatuksesta huipputähdet tiputetaan yksikseen villiin metsään. Tällä lailla budjetti ei räjähdä silmille ja myös b-luokan starbalta tirahtaa takuulla oikeaa tunnetta kameroille.
Ben Stillerin näyttelijätausta näkyy Tropic Thunderissa ei pelkästään sillä, että hän esittää siinä itse Stallone/Kurt Russell -tyyppista toimintatähteä, vaan myös elokuvan näyttelijäkeskeisyydellä. Elokuvan riemastuttavinta antia ovatkin huippunimien roolisuoritukset. Robert Downey Jr., kuten tiedetään, on loistava Oscar-tason ammattilainen. Hän väläyttää ilmiömäistä muuntautumiskykyään jälleen kerran esittämällä nyt australialaista metodinäyttelijää afroamerikkalaisen roolissa. Gaaddämmit, mieshän jopa juoksee kuin värillinen! Ja Nick Nolte, tuo retkun näköinen hyypiö, on kuin syntynyt osaansa. Ihan kaikki eivät kuitenkaan onnistu yhtä hyvin. Jack Black vetää oman (valkoinen) Martin Lawrence/Eddie Murphy -tulkintansa niin över, että lopputulos keikkuu jo huonon puolella.
Tropic Thunderin näyttelijäkeskeisyyttä voi perustella myös sillä, että Stiller on kirjoittanut leffan yhdessä Mullan alla -näyttelijä Justin Theroux’n sekä mm. King of the Hill -sarjan käsikirjoittajana toimineen Etan Cohenin kanssa. Välillä kohtausten sisäinen rytmitys pettää puhumisen ja toiminnan kesken, ja syntyy tilanteita, joissa katsojan hymy ei revähdä nauruksi asti tai hiipuu kokonaan. Elokuvalta voisi lisäksi toivoa pisteliäämpää suhtautumista USA:n ulkomaanpolitiikkaan. Sitä ei saada, sillä leffan sanomana tuntuu olevan: ”Hitsi, kun me amerikkalaiset ollaan kahjoja, mutta silti voittajia.” Noh, sanoma sekin. Paljon voi antaa anteeksi jo leffan alkutrailerien takia. Esimerkiksi Satan’s Alleyn mainos on vähäeleisyydessään hillitön.
Kokonaisuudessaan Tropic Thunder on kohtuullisen hauska raina, jossa ei ruutia ole säästelty niin tehoste- kuin näyttelijäpuolellakaan. Isoin paukku laukesi omille silmilleni vasta lopputekstien vyöryessä, kun tajusin erään hymypojan todellakin fuulanneen itseäni liki puolet leffasta. Jestas, mikä vimma ja maski! Kyseisen herran maaninen suoritus saatanallisena tuottajana on hyytävyydessään jopa kylmempi kuin Jim Carreyn sähköputkimies aikanaan (jonka senkin ohjasi Ben Stiller!). Tropic Thunder kannattaa nähdä siis pelkästään jo näyttelijöidensä takia.
