Aku Louhimiehen uusin sijoittuu vuoteen 1918, eli Suomen sisällissodan aikaan. Mutta kyseessä ei kuitenkaan nyt ole sotaelokuva. Käskyssä sota on vain tila, jossa sen kolme päähenkilöä liikkuvat toisiaan kohti. Näiden kolmen päähenkilön välisistä suhteista sekä luonnonmaisemista Louhimies, kuvaaja Rauno Ronkainen sekä leikkaaja Benjamin Mercer ovat luoneet runollisen ja symboliikasta rikkaan kokonaisuuden. Tuon kokonaisuuden ytimessä on rakkaus isänmaata, aatetta ja vapautta kohtaan. Rakkaus panee ihmiset koville, eikä Käskyn tapauksessa silloin puhuta mistään unettomuudesta Seattlessa, vaan itsensä myymisestä ja verestä kielellä.
Vaikka Käskyssä on juoni, se tuntuu jäävän elokuvassa sivuseikaksi. Näin ollen Käsky ei oikeastaan olekaan kertomus, jossa oikeudentuntoinen valkoinen sotilas Aaro (Vauramo) lähtee viemään pahasuista ”punahuora” Miinaa (Viitala) kirjailija-tuomari Hallenbergin (Aho) luo tuomiolle. Se taso on koko leffan köyhin ja kömpelöin taso, alkaen Miinan ja Aaron heppoisesta yhteensaattamisesta ja päättyen tuomari Hallenbergin loputtoman pitkiin jaarituksiin. Tästä köyhyydestä ja kömpelyydestä ei voi syyttää näyttelijöitä, joista ainakin pääosakolmikko tekee niin hienoa työtä kuin syvillä rooleissaan olevat ihmiset vain saattavat.
Käsky antaa katsojalle eniten tunne-elokuvana ja bongausmatkana. Pessi Levannon musiikissa on kuultavissa välillä samankaltaisia romanttisia sävyjä kuin Jukka Linkolan Lumikuningattaressa. Välillä Levanto heittäytyy mystisemmäksi ja scoressa on tuntua Krzysztof Kieslowskin hovisäveltäjä Zbigniew Preisnerin tuotannosta. Louhimieskin vaikuttaa kumartavansa elokuvallaan moneen suuntaan, Kieslowskista Aki Kaurismäkeen (elokuvan alkupuoliskon dialogin niukkuus on suorastaan ihailtavaa), Ingmar Bergmanista Lukas Moodyssoniin (Miinan kokema väkivalta voi tuoda déjà vu -tunteen Lilja 4-ever -elokuvan nähneille) ja Katariina Lillqvististä jopa Andrei Tarkovskiin. Tarkovskin veroinen runoelokuvantekijä Louhimies ei ole, vaikka leffan kuvat upeita ovatkin. Lopputulos jää jotenkin hiomattoman tuntuiseksi, ja eräitä ratkaisuja ohjaajan olisi suonut harkinneen tarkemmin. Esimerkiksi Sulevi Peltolan sinänsä hyvin tulkitsema hullu vaikuttaa lopputuloksessa auttamattoman ylimääräiseltä hahmolta.
