Mies saapuu pölyisenä, partaisena ja leveälierinen hattu päässään aavikolta. Pian hän rakastuu kauniiseen naiseen hieman kielletysti ja todistaa sivistyksen väistämätöntä työntymistä rajaseuduille sekä vanhan ja villin väkivaltaista kohtaamista uuden ja edistyksellisen kanssa, joutuu valitsemaan puolensa tässä kamppailussa ja lopussa tekemään valinnan; onko hänenkaltaisilleen aukeiden preerioiden ja villien hevosien maailmassa eläville revolverimiehille tilaa sivistyvässä lännessä?
Kyseessä voisi olla John Fordin raivoisan ja alakuloisen välillä upeasti taiteileva ikiaikainen Etsijät, tai vaikka George Stevensin vuoden 1953 klassikko Etäisten laaksojen mies, mutta ei ole. Tällä kertaa puhe on Fordin kymmenen vuotta ennen Etsijöitä valmistuneesta My Darling Clementinesta, joka suomeksi tunnetaan suoraan ”geneeriset länkkärinnimet”-kirjasta repäistyllä tittelillä Aavikon laki. Suomennos ei tee oikeutta Fordin teoksen lyyriselle herkkyydelle alkuperäisnimen tapaan, mutta toisaalta korostaa elokuvaa määrittelevän kaksinaisuuden toista puolta ihan mallikkaasti.
Paperilla My Darling Clementine on tarina myyttisestä sheriffi Wyatt Earpista ja nimenomaan hänen ajastaan Tombstonen kaupungissa, amerikkalaiseen kansanperinteeseen lähtemättömästi juurtuneesta O.K. Corrallin tulitaistelusta ja siihen johtaneista tapahtumista. Ohjaaja Ford tutustui 1920-luvulla vanhoilla päivillään Hollywoodissa teknisenä neuvonantajana toimineeseen herra Earpiin, joka myös opetti Fordille miten revolveritaistelu kuvataan realistisesti ja kertoi tälle yksityiskohtaisesti oman versionsa kuuluisasta vuoden 1881 ammuskelusta. Tästäkin huolimatta filmin tapahtumat ovat suuresti dramatisoituja, monta mutkaa vedetään suoriksi, historiallisten hahmojen kohtaloita on muutettu ja itse taistelu lopussa hyvin erilainen kuin historiankirjoituksen mukaan. Tarkempaa historiallista versiota kaipaavien kannattaakin katsastaa joko Kevin Costnerin Wyatt Earp tai George P. Cosmatosin modernin lännenelokuvan merkkipaalu Tombstone, mutta mikäli pystyt suhtautumaan tarinaan vain viitekehyksenä visionäärisen ohjaajan ajatuksille miehisyydestä, rakkaudesta, muutoksesta ja hyvän sekä pahan kädenväännöstä, on My Darling Clementine oiva valinta.
Vuosi oli 1946, Ford oli vapautettu laivastosta ja hän valitsi päärooliinsa aiemminkin käyttämänsä Henry Fondan, jolle filmi oli myös ensimmäinen sotapalveluksen päättymisen jälkeen. Hitler oli kaadettu, Japani voitettu ja vaikka sota oli raain koskaan siihen asti nähty, elettiin sen jälkimainingeissa optimistista ja eteenpäin katsovaa aikaa. Tämä kirkasotsaisuus paistaa läpi myös My Darling Clementinesta. Kuten jo alussa mainitsin, tematiikaltaan elokuva on tuttua Fordia ja sen avainelementit toistuivat huippuunsa hiottuina kymmenen vuotta myöhemmin ohjaajan uran kuuluisimmassa ja ehkä sisällöllisesti rikkaimmassa elokuvassa, Etsijöissä. Kuten My Darling Clementine, Etsijätkin loppuu tietynlaiseen toivon pilkahdukseen. Siihen päästään kuitenkin vasta kahden tunnin ravistelevan raakuuden, pessimistisyyden ja ihmisyyden rumimpien puolien kuvaamisen jälkeen, eikä se pilkahdus tavoita kaikkia elokuvan henkilöistä; sivistyksen ovi sulkeutuu ja joidenkin osaksi jää vain preerian paahtava hiekka, aavikon laki.
My Darling Clementine onkin kiinnostava elokuva nimenomaan aikansa peilinä ja lapsenomaisessa hyväntahtoisuudessaan. Liittovaltion liput heiluvat kirkkomaalla tuulessa ylväinä, raavaatkin miehet uskaltavat tanssia ujon hymyn kera, tuberkuloosiin kuoleva viinasieppo, uhkapelaaja ja revolverisankari löytää hetkellisen rauhan kiertävän näyttelijän Shakespeare-monologia kuunnellessaan ja lopussa sivistyksen voitto konkretisoituu ennen niin paatuneena pidettyyn Tombstoneen perustettavan koulun myötä. Enemmän kuin elokuva kostosta, rajaseudun lainkäytöstä tai väkivaltaisista välienselvittelyistä My Darling Clementine onkin runollinen ja rauhallinen kertomus normaalista elämästä ja arkipäiväisistä asioista suurten ponnistusten välissä, ehkä muutaman nuoren veteraanin eräänlainen kaihoisa kurotus kohti tavallisuutta maailmansodan tauottua.
Oikea Tombstonen kaupunki sijaitsi etelässä, lähellä Arizonan ja Meksikon rajaa. Ford kuitenkin vei kuvauksensa rakastamansa Monument Valleyn jylhiin maisemiin, jotka hänen mielessään assosioituivat kaikista parhaiten lännentaruihin, ja koska hän halusi tukea alueella asuvia köyhiä navajointiaaneja. Valley tarjoaakin jälleen karunkauniit puitteet Fordin maalauksellisesti sommitelluille ulkokuville, eikä elokuvan autenttisuutta pohtiessa pidä väheksyä ohjaajan tapaa majoittaa kuvausryhmänsä ja tähtinäyttelijänsä telttoihin ja vankkureihin, ruokkia näitä pavuilla ja muulla leiriruoalla ja elättää heillä sitä elämää, jota hän pyrki filmille tallentamaan.
Henry Fonda tekee fyysisen ja taitavan suorituksen nuorena Wyatt Earpina, ehkäpä idealistisimpana ja mutkattomimpana versiona Wyattista valkokankaalla koskaan. Victor Mature tulkitsee verta yskivää Doc Hollidayta kohtalokkaan teatraalisesti ja Ward Bond murisee Morgan Earpin osan varmaotteisella tyylillään. Filmin naisista Linda Darnellin esittämä meksikolainen kapakkatyttö Chihuahua saa lopulta enemmän roolia kuin Cathy Downsin nimikkohahmo, Clementine, mutta kumpikin hahmo jää jossain määrin ohueksi. Chihuahuan tähtihetkeksi jää pari laulunluritusta, Clementinellä on toki symbolisesti iso merkitys filmin teemojen kannalta, mutta vahvaa naishahmoa tai häikäisevää roolisuoritusta on turha odotella. Shown varastaa lopulta vanhan liiton Walter Brennan, joka heittää riemukkaan pahisroolin partasuisten karjavarkaiden klaaninvanhimpana. ”When ya pull a gun, kill a man.”
