Tylsä, silmälasipäinen ja amerikkalainen matemaatikko David Sumner (Dustin Hoffman) muuttaa vaimonsa Amyn (Susan George) synnyinseuduille Englannin syrjäseuduille. Hän ei herätä hyvää verta olemassaolollaan ja hänen flirttaileva vaimonsa ei helpota tilannetta yhtään ja Amyn entinen poikaystävä Charlie (Del Henney) painostaa henkisesti koko ajan. Häirintä ja uhkailu kiristyy koko ajan, mutta edes vaimon brutaali raiskaus ei saa matemaatikkoa pillastumaan, mutta päissään remuavan lynkkayslauman oikkuja hän ei siedä oman kattonsa alla! Hänen kodissaan myös vähämielinen pedofiili Henry Niles (David Warner) on hänen suojeluksessaan ja ristiriita johtaa ruumisralliin missä laatu korvaa määrän.
David Samuel ’Bloody Sam’ Peckinpahin elokuvilta voi odottaa brutaalia väkivaltaisuutta. Ne ovat myös absoluuttisen miehisiä ja niissä on myös kolkko romanttinen irve. Olkikoirat omaa tuota kaikkea ja Willin Lännen sijasta taistelutantereena on synkeä ja tympeä Englanti ja miljöönä nykyaika. Muutokset eivät kuitenkaan ole täysin hyväksi, sillä huolimatta Peckinpahin ryyppäysvimmasta ja raivokkaasta ohjauksesta Olkikoirat ei ole mestariteos vaikka ohjaajansa näköinen elokuva onkin ja kierosti paiskaa hyvän, pahan, oikean, väärän ja ylpeyden ympäripyöreään karuselliin.
Dustin Hoffman hissukkamaisena matemaatikkona on autenttinen ja tunnesokeista kohdistaan huolimatta hänestä löytyy tarpeen tullessa julmettu annos pahaa sisua ja rohkeutta. Tai sitten raakuutta joka ääritilanteessa on sama ja sen määrä yllättää kaikki. Vastapainona hänelle on iso lauma susirumia englantilaisrenttuja joita Del Henney johtaa renttumaisella yksiselitteisyydellä.
Susan George flirttailevana Amyna on varsin ristiriitainen tapaus. On hyvin vaikea ajatella miksi hän ylipäätään on mennyt tylsän ja rauhallisen Davidin kanssa naimisiin oltuaan tottuneempi rajumpaan ja karkeampaan elämään. Peckinpahin ote on Olkikoirissa poikkeuksellinen misogyyninen, mutta on se myös misantrooppinen. David Warner ei saanut edes nimeään alkuteksteihin (johtui jalkavammasta), mutta silti Henry Nilesin roolissa on omituista dualismia. Koko ajan Peckinpah tuo ilmi että kyseessä on todistetusti vaarallinen mies joka ei pysty hallitsemaan itseään, mutta mukana on myös oikeaa pelkoa ja selkeää ihmisyyden kunnioitusta. Jopa Nilesin kaltainen hylkiö ja kurjimus ansaitsee ihmisarvoisen kohtelun ja koko verilöylyn alkukohta on tunnetun pedofiilin turvallisuuden takaaminen.
Väkivaltainen ja brutaali Olkikoirat on vahva teos, mutta rytmi on liiankin hyppäävä. Hitaasti kypsyttelevä tunnelma räjähtää vasta lopussa silmille ja vakuuttava muodonmuutos neuvottelevasta ja joustavasta jenkistä raivokkaaksi piiritystaistelijaksi tulee liiankin nopeasti. Ehkä tarkoitus oli yllättää katsoja, mutta ratkaisu ei siltkään ole täydellinen. Vaikka ’Bloody Sam’ osuu maaliinsa ja kovaa ei Olkikoirat onnistu täysin. Siinä on verta, puhtaasti moraalisesta valinnasta johtuva verilöyly ja pirullista dualismia, mutta liiankin vihamielinen sävy vie kerronnasta parhaan terän ja romanttisen maailmankuvan lämpö hukkuu nihilistisen raivokkuuden liekkeihin.
