Denis Villeneuve tekee täysin uuden aluevaltauksen uralla, jota ei toisaalta voi kovin kaavamaiseksikaan kutsua. Suuren yleisön näkökulmasta ansioluettelo sisältää vasta neljä tunnettua elokuvaa. Filmikansan huulille miehen nimi nousi toden teolla vasta viime vuonna, kun elokuvajuhlien sisällöstä kieltämättä hivenen hollywoodlaisena erottuva Sicario valikoitui Cannesin ohjelmistoon.
Nyt ohjaaja tuo valkokankaille tarinan, jossa tusinan verran linssin muotoisia aluksia ilmestyy leijumaan maankamaran tuntumaan näennäisen sattumanvaraisesti ympäri planeettaa. Muukalaiset avaavat ovensa ja tilaisuuden kommunikaatiolle, mutta todellinen agenda on vielä kaivettava esiin. Avuksi haalataan kielitieteilijä Louise Banks (Amy Adams) ja teoreettisen fysiikan hallitseva Ian Donnelly (Jeremy Renner). Vastauksien hankkimista kiirehtii tuikea eversti Weber (Forest Whitaker).
Arrival on Villeneuven varsin maanläheisistä aiheista koostuvassa porfoliossa innostava uutuus radikaalin genrehyppäyksen vuoksi, mutta vielä enemmän siksi, että ohjaaja on tästä huolimatta pysynyt tyylilleen uskollisena. Kuvasto on selkeää ja suorasukaista taiteellisista ja unenomaisista pilkahduksistaan huolimatta. Yhteistyössä omalaatuisen mutta kauniin äänimaailman kanssa se luo vaikutelman, joka on ennen kaikkea raikas. Ohjauksellisesti kyseessä on jälleen uusi mestariteos, joka – olkoonkin vertauksena rohkea – tuo mieleen Stanley Kubrickin.
Arrival on rajattomien mahdollisuuksien genressä samanaikaisesti eräs vähäeleisimmistä ja vaikuttavimmista. Mikstuura on lasermiekkojen ja intergalaktisen politikoinnin ohella se vähemmän käytetty, mutta yleensä kaikkein eniten ajatuksia herättävä. Ajatellaanpa vaikkapa sellaista vertailukohtaa kuin Ensimmäinen yhteys.
Jodie Fosterin uran upein elokuva peilaa toisaalta myös erästä Arrivalin harvoista heikkouksista, ajoittaista yllätyksettömyyttä. Eräs pahimmista katastrofigenren kliseistä, jossa lujasti näkemykseensä luottava asiantuntija painaa vastakkaista sukupuolta edustavan kollegansa kanssa käsikynkässä läpi harmaan kiven, samalla kun valtiovalta ja sotavoimat toilailevat ympäriinsä päät ahterissa, ei luonnollisesti jää käyttämättä. Tämä toisaalta alleviivaa elokuvan kirkasotsaista teesiä ja mikäli osaa suhtautua maailmanparantamispaatokseen nöyrästi, se on laskettavissa jopa meriitiksi.
Toinen tilaisuus hienoiselle kritiikille on loppuratkaisun venyttäminen, joka tuntuu lähes tekijöidensä omahyväisyydeltä. Toimivampi ratkaisu olisi voinut olla sen verhoaminen mysteerin utuun katsojan itse oivallettavaksi.
Roolisuoritustensa osalta Arrival on esimerkki elokuvasta, jossa taitava henliöohjaaminen ja laadukas näytteleminen paiskaavat kättä. Amy Adamsin suoriutuminen on jopa siinä määrin suvereeni, että se jättää paitsioon peräti Jeremy Rennerin ja Oscar-voittaja Forest Whitakerin kaltaiset A-listalaiset. Naista voinee jokseenkin hyvällä omallatunnolla kuvailla erääksi länsimaisen elokuvataiteen lahjakkaimista elossa olevista näyttelijöistä. Arrival vahvistaa käsitystä siitä, että Adamsin aiemmat viisi Oscar-ehdokkuutta antavat lähinnä odottaa Leonardo DiCaprion tarinaa muistuttavaa väistämätöntä lunastusta.
Lähes vastakkaisilla reunamilla lajityyppiään edustavat Arrival ja kesällä odotetusti erääksi vuoden kassamagneeteista muodostunut Independence Day -jatkis, Uusi uhka, vertautuvat ehkä keskenään huonosti, mutta kuitenkin liian makoisasti, jotta asian voisi jättää mainitsematta. Sanottakoon vaikka, että asetelma on jokseenkin sama kuin vertaisi pierutyynyllä soitettua Ukko Nooaa sinfoniaorkesteriin. Molemmat elokuvat tosin kylvävät jatko-osan siemenen samalla tavalla, mutta siinä missä Uusi uhka taiteili esiosansa raiskaamisessa veitsen terällä, saa Arrival oman jatkonsa lisäksi haaveilemaan siitä, millaisia hankkeita Villeneuvelle voisi Blade Runner 2049:n jälkeen suoda. Miten olisi esimerkiksi ison mittakaavan sotaeepos tai vaikkapa jokin Deadpoolin, Doctor Strangen tai Hellboyn kaltainen poikkeava supersankaritarina?
