Michael Mann, urbaanien kaupunkimaisemien elokuvamaalari, miehisen rappion kuvaaja ja yksityiskohtien suhteen tarkka ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja siirtää tunnistettavan tyylinsä periodielokuvaan. Aiheena on siis Suuren Lamakauden pankkirosvo John Dillinger (Johnny Depp) ja ennen kaikkea hänen rikosaaltonsa tuho, kuvaus on digitaalista käsivaraa kunnostautuneelta Dante Spinottilta ja lopputulos yhdistää tiukkaa periodielokuvaa Thompsoneineen ja miltei dokumentaarisen rosoista kuvausta missä on kuvattu myös oikeilla paikoilla. Lopputulos on sulavasti etenevä rikollisleffa, joskin Mannin kokeileva tyyli vaatii tarkkaavaisuutta ja tosiasioiden suhteen on otettu taiteellisia vapauksia.
John Dillinger on siis pankkirosvo joka tekee rikoksensa näyttävästi ja äänekkäästi. FBI:n johtaja J. Edgar Hoover (Billy Crudup) delegoi Pretty Boy Floydin (Channing Tatum) kiinniottaneen Melvin Purvisin (Christian Bale) ottamaan Dillinger kiinni. Purvis rupeaa työhön nuoren virkamiehen hillityllä itsepintaisuudella. Dillinger itse tekee ja juonii rötöksiä ja tapaa kauniin Billien (Marion Cotillard), joskin suunnittelematon Dillinger ei ole hyväksi Frank Nittin (Bill Camp) johtaman tuottoisamman syndikaatin toiminnalle, joten lopulta rikollinen on umpikujassa ja agentti Winstead (Stephen Lang) toimittaa vainajan viimeisen tahdon, sillä sen tekeminen ei ole lain vastaista.
Michael Mann on ilmiselvästi mieltynyt hyvän ja pahan käsitteiden liukuvuuteen. Public Enemies on sellaista täynnä. Johnny Depp tulkitsee brutaalia rikollista lämpimällä otteella. Selväksi tulee että Dillinger välittää suuresti apureistaan ja ei missään tapauksessa jätä heitä pulaan, mutta samoin tuodaan esille hänen kykynsä julmuuteen ja piittaamattomuutensa seurauksista. Depp loistaa rosoisemmassa roolissa ja luo Dillingeristä pidettävän, mutkikkaan henkilön jonka motiiveja on vaikea selittää tai tulkita. Marion Cotillard kauniina Billienä on yhtä ohuesti, mutta laajasti määritelty ja Mann osoittaa suoraan että viekas pankkirosvo osaa olla myös uskollinen ja kykenee rakkauteen.
Brittivahvistus Christian Bale lainvalvojana ei ole mikään raivoava fanaatikko tai hyytävä pukumies joka noudattaa ohjesääntöä ajattelematta. Purvis on pukumies ja hän noudattaa ohjesääntöä, mutta hän tietää myös sen milloin ohjesäännön on joustettava ja hankkii apua sellaisilta jotka osaavat ottaa ovelia rikollisia kiinni. Lisäksi Purvis osaa ja myös uskaltaa käyttää Thompsonia ja tekee sen hyvin, joskin liikkuvasta autosta on vaikea osua toiseen liikkuvaan autoon pimeässä toisen käden ollessa varattuna.
Pääroolien kaksikko rosvona ja poliisina noudattaa Mannille ominaista hyvän ja pahan dualismia. Dillingerin koplaa kuvataan myös hyvissä oloissa ja niinä hetkinä Mann näyttää uskollisuutta, veljeyttä ja toisesta huolehtimista. Samoin Mann kuvaa lainvalvojien väkivaltaisia ja julmia kuulusteluja, epäpätevän esimiehen painostusta ja piittaamattomuutta lain kirjaimesta. Moraalisen epävarmuuden vaikutelma on vahva, sillä molempien osapuolien hyviä ja pahoja puolia kuvataan tasapuolisesti ja Billy Crudup suorastaan huokuu ilkeämielisyyttä. Mannin loppukaneetti juurikin osoittaa tapahtuneeksi sen mistä elokuva itse antaa vihjettä.
Rosvo, poliisi, hyvyyttä, pahuutta ja loppusummana moraalinen epävarmuus. Rikollisuus muuttuu, maailma muuttuu ja ympäristö muuttuu, mutta ihmiset ovat aina kaikkialla samanlaisia ja molemmat osapuolet yhtälöstä olivat painostuksen alaisina. Dillingeriä painosti Chicagon syndikaatti jonka tuottoisalle toiminnalle riekkuminen oli pahasta ja Purvisia painosti itsekeskeinen pomonretale joka haluaa väistämättä tehdä asioita vaikealla tavalla. Dapp on erinomainen, Bale varma tulipilari ja Mann pitää kokonaisuuden langat käsissään ja pärskii verta kun sitä on pärskittävä.
