Kauhugenre on viime vuosina liikkunut hieman paikallaan jatko-osien ja re-make tuotosten parissa, mutta toki muutama napakymppi on mukaan osunut. Joss Whedonin käsikirjoittama ja Drew Goddardin ohjaama The Cabin in the Woods piristi kauhuelokuvaa keväällä kuin hellepäivä juhannusta. Nyt pääse myös yllättämään Scott Derricksonin ohjaama ja käsikirjoittama kauhutrilleri Sinister. Oikeusdraamaa ja manaustrilleriä sekoittava Emily Rosen Riivaajan(2005) ja näyttävän, mutta sanomaltaan hieman keskinkertaisen uusintaversion The Day the Earth Stood Still:in tehtaillut Scott Derrickson on työstänyt Sinisteristä yhden vuoden karmivimman painajaisen.
Todellisista henkirikoksista romaaneja kirjoittava Ellison Oswalt (Hawke) päättää ostaa idyllisen omakotitalon, jonka edellinen perhe löytyi hirtettynä. Ellison suunnittelee kirjoittavansa uuden romaanin kyseisen perheen kohtalosta, mutta yrittää sivussa antaa vaimolleen Tracylle (Rylance) ja kahdelle lapselleen Trevorille (D’Addario) ja Ashleylle (Foley) enemmän aikaa. Ellison löytää sattumalta talonsa ullakolta laatikon, jonka sisällä on vanhoja kaitafilmejä erilaisista ihmisistä ja perheistä, jotka näyttävät kohtaavan kuoleman. Ellison alkaa epäillä ovelaa sarjamurhaajaa, mutta pian hän huomaa erikoisia sympoleja, jotka viittaisivat edellisen perheen harrastaneen okkultismia.
Sinister on perinteisen viihdyttävällä tavalla rakennettu kauhutrilleri, josta varmaan jokainen kauhugenren ystävä löytää jotain. Tapaus sekoittaa sarjamurhaaja-trilleriä, rikostutkintaa, pakkomielteistä tutkimusta, kummitustalo kertomusta ja yliluonnollista kauhua varsin toimivasti keskenään. Kirjailija kauhuelokuvan keskeisessä roolissa on kauhuelokuvan vanhimpia jippoja, mutta toimii myös Sinisterissä oikein mainiosti.
Scott Derricksonin oman idean pohjalta kynäilemä ja C. Robert Cargilin avustama käsikirjoitus käy periaatteessa useat kauhuelokuvan kliseet läpi, mutta miehet onnistuvat käyttämään kliseet erinomaisesti hyväkseen tarinan ja tunnelman luomisessa. Nopeat boo-efektit toimivat hienosti ja saavat varmasti niskakarvat pystyyn. Sinister etenee alussa melko tavallisena trillerinä, mutta muuttuu vähitellen pahaenteisempään ja ikävämpään suuntaan. Sinister hyödyntää myös hienosti found-footage hommaa, kun tällä kertaa kirjaimellisesti löydetään vanhaa videomateriaalia rosoisilta kaitafilmeiltä.
Tunnelma on Sinisterissä painostavan piinaava ja kertaakaan katsoja ei aavista mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan ja juuri tämän vuoksi Sinister pääsee parhaiten oikeuksiinsa juuri valkokankaalla. Christopher Norrin kuvaus pitkin omakotitalon käytäviä ja huoneita toimii upeasti. Varsinkin yöllisissä kohtauksissa lähikuvat ihmisistä saa melkein tuntemaan kylmän hengityksen teatterissa. Sinister ei kuitenkaan satsaa pelkkiin säikyttelyihin tai rankkoihin kauhukohtauksiin joita tässä riittää mukavasti, vaan siihen mihin on valmis uskomaan kaiken keskellä ja ennen kaikkea siihen mitä ei nähdä. Sinisterin puuntakaa tuleva loppuhuipentuma pistää popcornin jyvät väärään kurkkuun ja jättää pohdittavaa vilkkaalle mielikuvitukselle.
Monipuolinen näyttelijä Ethan Hawke tulkitsee hyvin pakkomielteisen Ellisonin roolin, joka haluaa ratkaista vanhan tragedian uutta romaaniaan varten hinnalla millä hyvänsä. Juliet Rylance tekee myös toimivan roolin Ellisonin vaimona ja heidän lapsiä esittävät Michael Hall D’Addario ja Clare Foley pärjäävät myös kohtalaisen onnistuneesti rooleissaan. James Ransone on mainio nuorena seriffinä ja Nicholas King hyytävä ilmestys mystisenä Bagulina. Die Hard 2:sen lennonjohtajana tunnettu Fred Dalton Thompson ja ensimmäisen Men in Black-elokuvan konna Edgar Vincent D’Onofrio käyvät poikkeamassa pienissä rooleissa tarinassa vanhempana sheriffinä ja Ellisonin professori-ystävänä.
Kokonaisuutena Sinister rakentaa yllätyksellisyydestä, tehokkaasta tarinankerronasta ja painostavasta tunnelmasta yhden vuoden kauhuyllättäjän.
