Jos yhdellekään äidille tai isälle annettaisiin vaihtoehto joko elää tai rakastaa lastaan, eittämättä jokainen vanhempi käyttäisi viimeisen henkäyksensä sanoakseen rakastavansa lastaan. Vanhemman rakkaus ei koskaan vanhene. Silti liian moni elokuva ohittaa tämän tematiikan. Useissa elokuvissa sankarin vanhemmat toimivat vain katalysaattoreina päähenkilön tarinan käynnistämiseksi tai jopa jossain tapauksissa protagonistin päämäärän saavuttamisen esteenä. Isänsä poika sen sijaan on hiottu ja kauniisti muotoiltu kuvaus vanhemman suhteesta lapseensa. Ja vain siitä.
Nonomiyan perhe (isä Ryota, äiti Midori ja poika Keita) ovat japanilaista yläluokkaa. Isä on kurinalainen, menestyksekäs bisnesmies ja äiti kotivaimo. Vain kuusivuotiaalle Keitalle on asetettu paljon paineita koulussa ja pianonsoitossa menestymiseen. Lääkärintarkastuksen yhteydessä perheelle selviää, että Keita ei ole heidän poikansa. Paljastuu, että synnytyssairaalassa heidän vauvansa ovat vaihtuneet kuusi vuotta sitten Saikin perheen kanssa. Nämä kaksi perhettä joutuvat kuvittelemattoman tilanteen eteen, jossa he joutuvat pohtimaan, miten järjestellä uudelleen heidän tilanteensa. Kasvattaako oma vai vieras lapsi?
Kun sanon, että elokuva on harkittu, tarkoitan sitä. Alusta alkaen seuraamme tarinaa Nonomiyan perheen näkökulmasta. Tämä johtuu siitä, että jos meidät asetettaisiin Saikin vapaamielisemmän ja elämäniloisemman perheen silmien taakse, saattaisimme olla jopa sitä mieltä, että molempien poikien olisi parempi kasvaa heidän luonaan, kuin kestää Nonomiyojen rutiinin ja kurin täyttämää arkea. Mutta koska pääosassa on nimenomaan Keita ja Ryota Nonomiya, haluamme, mikä on parasta heidän suhteelleen ja siksi tilanne tuntuu niin mahdottomalta. Ja tämä on hyvin vaikuttavaa elokuvallista ilmaisua, asettaa katsoja henkilöhahmojen lailla tämänlaiseen syvälliseen dilemmaan.
Ohjaaja Hirokazu Koreeda on mestarillinen. Tämä on sana, jota ei haluaisi heilutella turhan päiten, ettei se menetä hohtoaan, mutta Hirokazu Koreeda on mestarillinen. Sanoinko jo, että hän on mestarillinen? Isänsä poika on niitä uhanalaisen harvinaisia elokuvia, joissa narratiivinen kerronta yhdistyy käsiteltäviin teemoihin ja vielä visuaalisiin vertauskuviin. Usein elokuvat leikittelevät vain juonen kanssa ja esittelevät tapahtumia, joilla ei oikeasti ole syvempää merkitystä. Kaikkein vähiten elokuvat enää yltävät metaforalliseen syvällisyyteen, jossa kohtaukset puhuisivat myös kuvallisin keinoin.
Juoni itsessään on hyvin mielenkiintoinen, katsoja haluaa päästä loppuun ja saada tämän ristiriidan ratkottua. Omalla laillaan elokuva jopa kytkeytyy psykologisiin funktioihin kuten koginitiiviseen dissonanssiin, johon katsoja syöstään ja jonka takia katsoja pysyy niin paneutuneena elokuvaan, koska haluaa irtautua siitä valinnasta, jonka yhdenkään vanhemman ei haluaisi joutuvan tekemään.
Tästä skenaariosta juontuvat useat teemat kuten äidin ja isän rakkaus lastansa kohtaan, vanhemman omistusoikeus lapseensa, hyvä elämä ja tulevaisuuden suunnitelmallisuus. On mielenkiintoista tarkastella elokuvaa, jossa hahmot joutuvat oikeasti kamppailemaan syvällisten teemojen parissa ja elokuvaan haetaan merkitystä näistä aiheista. Tavallaan tämä on hyvin perinteistä elokuvantekemistä, jossa elokuvan hahmot joutuvat jonkin suuren haasteen eteen. Historiallisesti tämä haaste on vain ollut jokin ulkoinen, kuten kaupunkia tuhoava hirviö tai vastapuolen armeija. Isänsä poika luo tämän asetelman sisäiseksi kamppailuksi.
Varsin itsestäänselviäkin visuaalisia merkkejä, kuten kahden polun kohtaamista, käytetään elokuvassa todella innovatiivisella ja raikkaalla tavalla, symboloimaan tarinan kulkua ja hahmojen sisäisiä jännitteitä. Tämä on lähimmäs, mitä elokuvien katselemisella pääsee runoutta.
Elokuva toimii myös tulkkina japanilaiseen kulttuuriin, mielenmaisemaan ja identiteettiin. Vaikka tarkoitus lieneekin vain ollut saada katsoja murrettua kyyneleiden partaalle. Sillä loppujen lopuksi, kun elokuva ilmaisee itseään, tulee sen analysoimisesta triviaalia. Suurin attribuutti, jonka voi elokuvalle antaa, on kehottaa kaikkia katsomaan se ja antaa elokuvan puhua puolestaan.
