Joskus 1870-luvulla, Japanissa. Sayo raiskataan useasti ja hänen aviomiehensä murhataan. Teon takana on neljä henkilöä, joista yhdelle Sayo ehtii antaa ansionsa mukaan – sääli vaan, että samalla hän joutuu telkien taa, murhasta elinkautiseen tuomittuna. Vankilassa tarpeeksi miehiä vikiteltyään hän saa tyttären, Yukin (Meiko Kaji), mutta kuolee pian synnytyksen jälkeen. Hetkeä ennen kuolemaansa hän ehtii antaa muille naisvangeille ohjeet siitä, miten Yuki tulisi kasvattaa: hyväksi taistelijaksi, kosto mielessä. Yukista kasvaa Lady Snowblood – valkean lumen vihollistensa verellä tahraava mimmi, joka ei koskaan tuntenut perheen hoivaa mutta ärtymystä sitäkin enemmän…
Jee! 70-lukulainen kostoleffojen genre ei ole meikäläiselle mikään tuttu juttu, mutta ensikosketus, Fujitan Lady Snowblood, on ainakin suurella sydämellä tehty leffa. Ylisynkkään ja paperilta luettuna aika tylsäänkin juoneen on upotettu hienosti tunnetta niin näyttelijöiden kuin kerronnankin avulla. Eri lukuihin jakautuva raina liikkuu rauhallisesti muttei jaarittele. Menneisyyttä kerrataan juuri sopivissa määrin.
Väkivalta on etenkin ikäänsä nähden uskaliasta, mutta veri suihkuaa epäaidon ylitsevuotavasti. Muutamissa kohdin Fujita heittääkin homman jo sysimustan huumorin puolelle, ja tällaiseen kostotarinaan niksi sopii. Maailmaa tarkastellaan toisinaan turhankin rankasti tärisevän käsivarakameran silmin, mutta toisaalta kerrontakeino tuo kehiin mukavasti realismin tuntua. Parasta filkassa lienee kuitenkin upea tunnari, Kajin itsensä laulama suruisa Flower of Carnage. Jos Lady Snowblood ei alkaisi ja päättyisi sen mahtaviin säveliin, iso lohko leffaa kuolisi.
Tunnari, useisiin lukuihin jakautuva käsis, vereen tahrautuva lumi, neljä kätyriä ja yksi säälimättömän vihainen naikkonen… juuri kuten Tarantinon Kill Billeissä. Tarantinohan bongasi tästä lukuisia pieniä jippoja ja kierrätti ne uusiksi sitten omassa leffassaan. Itse näin Lady Snowbloodin vasta Kill Billien jälkeen, valitettavasti – kostotarina olisi kenties kolahtanut tätäkin enemmän, jos sen olisi nähnyt kylmiltään. Toisaalta yhtäläisyyksien bongaaminen kahden leffan välillä on rattoisaa.
Lady Snowbloodia voi suositella lämpimästi, ellei runsas verenvuodatus ahdista. Viihdyttävän raivoisalla kostotarinalla on loppujen lopuksi hieno viestikin. Huutava vääryys, että näin hienon leffan R2-DVD on pakkotekstitetty, kuvasuhteiltaan ryssitty ja julkaisuna muutenkin halvan näköinen. Hyh.
