Kuka oli eka ja koska? Ken oli keksijä suuri? Tämä kysymys ei minua kiinnosta, koska innovaatioiden lähtöpistettä on toisinaan lähes mahdotonta määrittää. Zuckerit David ja Jerry sekä Jim Abrahams eivät keksineet parodiaa tai tahallisen ontuvia sanaleikkejä, mutta he onnistuivat 80-luvun tuotannollaan luomaan näköisensä tyylin, jota on ansaitusti, joskin epäonnistuneesti, koittanut toistaa koko joukko elokuvantekijöitä Wayansin sukua ja pahamaineista Seltzer-Friedberg-duoa myöten. Letkauksia on suoraan koitettu jopa kopioida, mutta todellisen Z-A-Z-teoksen tunnistaa, kun sen näkee.
Ohjaajakolmikolla on syvä ymmärrys kielen koukeroihin ja porsaanreikiin. Koko näiden tunnetuin tuotanto on oikeaa lingvistiikan aukkojen ja väärinkäsitysten maratonia, josta saatiin näyttöä jo herrojen käsikirjoittamassa ja John Landisin ohjaamassa Kentucky Fried Movie’ssa. Ominainen ajatus on: kuinka virkkeen x voi ymmärtää väärin? Esimerkiksi niin, että lentäjä nimeltä Roger havahtuu ”Mitä?”, kun toinen lentäjä kuittaa viestejä lennonjohdosta. Tai että lehdistön edustajat putsaavat koko konttorin tauluista, kun saavat komennon ”ottaa kuvia.”
Toisin sanoen ohjaajat tajuavat vanhan kunnon puujalkahuumorin päälle – ja he juhlistavat sitä häpeämättä sekuntiakaan.
Tämä tarkoittaa myös sitä, että osa vitseistä tulee lentämään yli, jos englanti ei ole hallussa. Toisaalta olen huomannut tästä muodostuneen kolmikon salainen ase, joka pitää leffat virkeinä hämmästyttävän monet katselut. Sen voin sanoa, että käännökset eivät läheskään aina auta. Voin itse asiassa kuulla satojen kääntäjien kiroavan päivätyönsä joka kerta, kun Z-A-Z:n filmi ilmestyy tilaustöiden listalle.
Toinen kuuluisa tavaramerkki tyylilajin elokuvissa on mahtava pokeri. Hei, me lennetään! ja sen perilliset ovat yhdenlaisia tahallisia tahattomia komedioita. Ne ovat kuin vakavia elokuvia, jotka menevät alituisesti mönkään, mutta näyttelijät tekevät parhaansa pitääkseen niitä pinnalla.
Elmer Bernsteinin score on selvästi samaa mieltä.
Repliikkien ja tilanteiden absurditeettia kyseenalaistetaan vain aniharvoin – niin kuin olla pitää. Miksi kertoa yleisölle milloin nauraa?
Eikä syssyyn ole lisätty vielä edes lukuisia pop-kulttuuriviittauksia ja visuaalisia jippoja, joita matkan varrelle on ripoteltu. Abe & Zucker Bros. vetävät havainnointikykyä ja loogisia odotuksiamme höplästä niin että nenä punertaa. Tätäkään ei silti tehdä katsojaa aliarvioivalla tavalla, vaan lähinnä kaverillisella kyynärpäätöytäisyllä leikkisästi kommentoiden. Mikään tupla-aurinkolaseja pitävä Rex Kramer ei tarvitse olla, jos ei kaikkea huomaa. Takanani on taatusti jo useamman käden sormilla laskettavia kertoja, kun olen ohjaajien tuotantoa katsonut, enkä usko, että olen vieläkään löytänyt vitseistä niitä kaikkein hiljaisimpia hiihtäjiä.
Se, mistä voin puhua yksinomaan Airplane!:sta koskematta muita Z-A-Z-filmejä, on sen näyttelijäpoppoo. Robert Hays ja Julie Hagerty esittävät pääparia, mutta kysy keltä tahansa, ketkä ovat elokuvan muistettavinta kastia, niin saat vastaukseksi sivuhahmot. Leslie Nielsenille tohtori Rumackinä leffa avasi täysin uuden uran, mutta henkilökohtaisen ykköspallin kilvassa vetävät löytyvät vielä jostain toisaalta. Karaistunutta, vanhaa bad-assiä satirisoiva Lloyd Bridges on kumppaneineen aivan pistämätön jakaessaan ohjeita (ja todennäköisesti vaikeuttamassa operaatiota entisestään) lennonjohdossa. Apunaan Bridgesillä on toinen sään pieksemä bad-ass, Robert Stack, mutta koska vastakohdat täydentävät toisiaan, Bridges saa suunnilleen vuosisadan aisaparin Stephen Stuckerista, jonka esittämä Johnny on kuin trolli, joka on tajunnut olevansa elokuvan sisällä.
Kovinta komiikan puristusta saa tässä tapauksessa odotella noin puoliväliin elokuvaa, mutta parempi niin, kuin saada hyvä startti ja hyytyä loppumetreille.
Vaikka kuinka arvostaisin elokuvan meriittejä, se kantaa harteillaan myös sen kaliiperin ongelmia, että täyttä viittä tähteä voin tuskin koskaan antaa. Ensinnäkin leffa ottaa irtovitsiensä taustaksi semmoisia elokuvia kuin Kiitorata ja Kuoleman kynnyksellä, mistä herää kysymys: kuka tietää näistä elokuvista mitään? Jos joku voi rehellisesti väittää, että näiden Suomen televisiossa koskaan näkymättömien ja muutenkaan hädin tuskin saatavilla olevien elokuvien perinteet olisivat muka jotain yleistietoa, niin minä lopetan elokuvien katselun sen sileän tien. Toisekseen osa elokuvan vitseistä pohjautuu mainoksiin. Jälleen kerran voi esittää kysymyksen: miten yhdenkään nykyamerikkalaisen (saati sitten suomalaisen) voi odottaa tajuavan vitsiä, joka parodioi – ei elokuvaa eikä tv-sarjaa – vaan mitä todennäköisimmin esitysvuosiinsa kahlittuja tv-mainoksia 70-luvulta? Tällaisen tuntemus tänä päivänä vaatii jo vähintäänkin totaalista nörttiä, jolla on liikaa väärinkäytettyä aikaa käsissään.
Pitkänäköiseksi moista ratkaisua ei voi millään väittää.
Näin se vain silti on, että monipuolinen huumori jättää nämä sudenkuopat äkkiä allekirjoittaneen pihisevän hirinän alle. Siinä on elokuvalle testamenttia. Vaikka ohjaajatripletin tour de force odottikin vielä neljän vuoden päässä, niin tämän katastrofiparodian vaikutuksen kiistäminen niin omaan huumorintajuuni kuin pieneen komedioiden alalajiinkin olisi itselle valehtelua.
