M. Night Shyamalanin uusin tuotos, Lady in the Water, on masentavaa kertomaa siitä miten saattaa käydä kun ohjaajalle ei ole kukaan kertomassa, että toteutettava idea ei ehkä olekaan niin hyvä kuin mitä hän itse on kuvitellut. Juuri tämän kaltaiset flopit olivat aikoinaan syynä ohjaajien päätäntävallan vähenemiseen Hollywoodissa.
Elokuva on puoliksi satu, puoliksi ohjaajan hyökkäys häntä arvostelleita kriitikoita vastaan. Satuosuus on toteutettu surkeasti ja totaalisen epäelokuvamaisesti. Ensimmäinen puolisko elokuvasta kun suurelta osin kuunnellaan henkilöitä kertomassa satua. Tässä on Shyamalanilla päässyt unohtumaan, että elokuva on liikkuvan kuvan ja äänen yhteistyötä, ei kuunnelma. Katselu-, tai siis lähinnä kuuntelunautintoa vähentää se, että itse satu on toivottoman kaukaa haettu ja melko työlästä seurattavaa, varsinkin nuoremmalle yleisölle, jolle elokuva lienee suunnattu. Tarinasta lienee aiemmissa arvioissa kerrottu riittämiin, joten jätän siitä kertomisen vähemmälle. Riittänee kun kerron, että Cleveland Heep (Paul Giamatti) on talkkari, joka löytää uima-altaastaan narfiksi nimetyn satuhahmon Storyn (Bryce Dallas Howard). Storyn tehtävä paljastuu elintärkeäksi koko planeetan tulevaisuuden kannalta, ja talon asukkailla on tärkeä rooli sen onnistumisessa.
Hyökkäys kriitikoita vastaan on lapsellinen ja itserakas, ja itse asiassa kyseessä lienee yksi puhtaimmista narsismin ilmentymistä elokuvassa koskaan. Shyamalan itse nimittäin näyttelee elokuvassa hahmoa, jonka on tarkoitus kirjoittaa maailman kansoja yhdistävä, ja ihmiset ajattelemaan paneva tarina. Esteen muodostavat pahat ruohomöröt sekä kylmän tunteeton luuserikriitikko, joka ei enää usko mielikuvituksellisuuden ja omaperäisyyden olemassaoloon, eikä toisaalta hyväksi epärealistisia ratkaisuja tarinankerronnassa. Elokuva kuitenkin kompastuu omaa nokkeluuteensa, koska vaikka siinä näennäisesti on omaperäisyyttä ja mielikuvitusta, on se ennalta-arvattava ja tietyiltä osa-alueilta kliseinenkin. Ja elokuvan lopetus ei muuten sitten ole kliseinen, vaan ”vertauskuva puhdistumisesta ja uuden elämän aloittamisesta”. Lisäksi Shyamalan unohtaa, että kriitikkokin on ihminen, ei arvostelukone, ja että kaikki vähänkin ajatustyötä elokuvaa katsellessaan tekevät, ovat enemmän tai vähemmän kriitikkoja. Niinpä elokuvaa katsellessa on vaarassa loukkaantua ohjaajan syytöksistä ihan koko elokuvayleisö. Varsinkin kun syytös kriitikoita kohtaan on kehnosti perusteltu, ja kriitikkohahmo on räikeä stereotypia: kliseitä on kiistattomasti elokuvissa olemassa, eikä se tarkoita sitä, ettei kriitikko voisi uskoa omaperäisyyden olemassaoloon. Omaperäisyys ja epärealistisuuden käyttö tyylillisessä tarkoituksessa taas ovat kyllä hienoja asioita oikein käytettynä, mutta silloin se ei toimi kun tarinankerronta on näin kankeaa. Elokuvaa katsellessa tuli mieleeni vaikutelma lasten leikin seuraamisesta, tarinaan kun tulee pitkin elokuvaa ehtimiseen uusia tekijöitä ja kaikki tämä selviää juuri dialogin kautta.
Giamatti on talkkarin roolissa toivottoman ärsyttävä huonosti näytellyn änkytyksensä takia. Ilmeisesti Shyamalanin tarkoituksena on ollut kyseisellä ratkaisulla tuoda esiin narfihahmon jumalallisuus: änkytys kun katoaa hänen läsnäollessaan. Tarinaa voisikin pitää hiukan kärjistäen vertauskuvallisena kertomuksena siitä kuinka Shyamalanin itsensä on tultava uskoon, jotta hän voisi pelastaa maailman, tai elokuvateollisuuden ylivertaisilla kirjoittajankyvyillään. Muut näyttelijät eivät onnistu huomattavasti paremmin. Howard ei ole Story-narfina juuri muuta kuin pelkkä mystinen olemus, sillä hänen osaansa kuuluu maskeerauksen ja tyhjien katseiden lisäksi hyvin vähän varsinaista haasteellista näyttelemistä. Muut hahmot ovat yksinkertaisia stereotypioita erilaisista ihmistyypeistä, mikä tosin on täysin ymmärrettävää sadun ollessa kyseessä. Näyttelijätyötä katsellessa välittyy katsojalle erittäin vahvana myötähäpeän tunne: miten ihmeessä tuollaista dialogia voi vakavalla naamalla lausua?
Ainoastaan Cristopher Doylen kaunis kuvaustyö on osa-alue, jolle tekee mieleni antaa kehuja. Kamera liikkuu tyylillä, kuvakulmat ovat huolella valittuja ja paikoin varsin omaperäisiä, ja muutenkin visuaalinen ilme on vahva. Valitettavasti visuaalisuudelle ja tunnelmoinnille annetaan dialogipainotteisuuden takia erittäin harvoin ja lyhytaikaisesti mahdollisuuksia.
Lady in the Water on ansaittu floppi, mutta sellaisena kuitenkin kohtuullisen mielenkiintoista katseltavaa, ja taatusti yksi henkilökohtaisimmista elokuvista koskaan, vaikkakin negatiivisessa mielessä. Elokuva ei kuitenkaan ole ensimmäinen laatuaan, sillä ainakin Ingmar Bergmanin elokuva För att inte tala om alla dessa kvinnor päätarkoituksenaan piikittelee kriitikoille. Molemmat elokuvat ovat selkeitä epäonnistumisia, mutta näistä kahdesta Bergmanin tuotos ei erityisesti sorru narsismiin ja on tyylillisesti ja kerronnallisesti sujuvampi vaikka käsikirjoitus onkin huono. Ja melkeinpä suosituksen arvoinen ainakin Bergmanin faneille, kyseessä kuitenkin on yksi oudoimmista koskaan näkemistäni komedioista, vaikka äärimmäisen epähauska onkin. Lady in the Water sen sijaan on kauttaaltaan puuduttavaa katseltavaa. Toivottavasti tässä on nyt Shyamalanin uran käännekohta, ja mies ottaa oppia virheistään, eikä lähde seuraavaksi tekemään revanssia elokuvan tyrmänneitä kriitikoita kohtaan.
nimimerkki: Harmonica
