David Cronenberg on ehtinyt pitkällä urallaan paitsi luoda paljon limaista kasarihenkistä kauhistelua (Kärpänen, Scanners), myös protestoida nyky-yhteiskunnan ongelmia vastaan asiallisen kovalla otteella. Vuonna 2002 valmistuneen Spiderin voi hyvin nähdä kannanottona mielenterveysvarojen supistumisesta seuraavaan sairaiden ihmisten vapaana olemiseen. Tai sitten Spider täytyy vain ajatella laadukkaana leffakokemuksena.
Spider vie Ralph Fiennesin esittämän pahasti mielialaltaan horjuvan Dennis Clegin haahuilemaan omaan menneisyyteensä. Linkit menneisyyteen ovat harsoisen ohuita seittejä ja perillepääsy vaatii lopulta aikamoisen rutistuksen. Myös kerronnallisesti Spider matelee, mutta ei missään vaiheessa häiritsevästi. Oikeastaan kelloon tulee vilkaistua vasta lopputekstien kohdalla ja hieman ihmeteltyä, että näinkö minimalistisista aineksista tämä verkko nyt sitten rakennettiin.
Fiennes on hyvä säälittävän miehen roolissaan, vaikka mieleen tuleekin, että nämä sairaan roolit ovatkin yleensä niitä ”otetaanpa iisi Ossi-patsas” –tyylin vetäisyjä. 11-vuotias Bradley Hall tulkitsee samaista hämyä hämismiestä tämän nuoruusvuosina. Gabriel Byrne tekee mieleenpainuvimman (sivu)osan jyrähdellessään perheenpäänä totutun karismaattisesti ja Miranda Richardson tyylittelee naisosansa taidolla.
Cronenberg ei petä Spiderin suhteen. Okei, loppuratkaisu ei ole mikään päätähuimaava ja kerronta-aineksen vähyys on pieni ongelma, mutta toisaalta kun kokonaisuus on kasassa näinkin hyvin, eivät edes tuulet (lue: em. ongelmat) pääse riepottelemaan kudottua verkkoa irti paikaltaan. Näppärä, pieni ja mystinen leffa draamaa kaipaaville. Muutama peilinsirpaleen terävyyden omaava kohtaus pitää jännityksen pinnassa niin, että Clegin matkan kohti tuhoa/pelastusta katsoo innokkaana.
