Puhdasta villimiesviihdettä.

3.3.2023 11:32

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:Thor il conquistatore
Valmistusvuosi:1983
Pituus:91 min

Jos [movie]Conan – barbaari[/movie] ja [movie]Voittamaton kostaja[/movie] (1982) edustivat barbaarielokuvan rahakkainta ja teknisesti onnistuneinta kärkeä, on Thor, valloittaja hilpeä esimerkki lajityypin toisesta ääripäästä. Se on nollabudjetin italialaistuotanto vailla lavasteita, juonta tai tolkkua. Hyvänä elokuvana sitä ei voi pitää, mutta tahatonta komiikkaa se tarjoaa yltäkylläisesti.

Sankari Thor on yksin metsän keskellä varttunut kehonrakentaja, jonka raakalaismaisuutta alleviivataan raa’an kalan pureskelulla ja ”Minä Tarzan, sinä Jane” -tason dialogilla. Thor harhailee Pohjois-Italian metsissä ja maaseudulla ja ottelee kömpelösti vastaantulijoiden kanssa. Vaikka mies on ilmeisesti ollut yksin koko lapsuutensa ja nuoruutensa, on hän kuitenkin häveliäästi peittänyt taktiset alueensa turkiksilla ja vetänyt jalkaansa karvaiset saappaat. Ensimmäisen kohdalleen osuvan naisen Thor haluaisi syödä, mutta onneksi luontokappaleelle löytyy pienen tunnustelun jälkeen muutakin käyttöä.

Mukana on absurdeja erikoistehosteita ja höperö velho, jonka kertojaäänellä yritetään liittää irralliset episodit yhdeksi elokuvaksi. Ilmeisesti Thorin quest onkin profeetallinen kutsumus, suorastaan kosmisen merkityksen omaava urotyö, ja taitaapa elokuvassa olla jonkinlainen maanviljelyksen keksimistä koskeva tarinakin. Välillä maagikko muuttuu savunpöllähdyksen ja leikkauksen myötävaikutuksella pöllöksi, välillä taas piileskellään kummitusluolassa, jossa leijuu psykedeelisissä väreissä hehkuvia irtopäitä. Maininnan ansaitsee myös elokuvan eriskummallinen puvustus.

Thor, valloittaja on puhdasta villimiesviihdettä pöljimmillään. Ohjaaja Tonino Ricci, käsikirjoittaja Tito Carpi ja pääosanesittäjä Conrad Nichols (oik. Luigi Mezzanotte) osoittavat, millaista jälkeä syntyy, kun kustannukset pidetään ehdottomassa minimissä eikä kukaan ymmärrä elokuvanteosta mitään. Lopputulos kiteyttää barbaarigenren kälyisen tenhon ja unimaisen logiikan, ja onkin pieni ihme, ettei vastaavia elokuvia aikanaan tehty enempää. Vai väittääkö joku, että muita barbaarinikkareita olisi vaivannut kunnianhimo tai ammattiylpeys?

Arvosteltu: 03.03.2023

Lisää luettavaa