Tanskan ohjaajaihme Lars von Trier ei ole koskaan kokenut minkäänlaista tarvetta nuoleskella yleisöä saati sitten hollykylän tuottajapamppuja. Täysin kompromissiton esitystapa ja vahva näkemys ovat saaneet aikaan yhden nykyelokuvan voimakkaimpia ohjaajia. Breaking the Waves on ohjaajan ensiaskelia suuremman yleisön suuntaan noin niinkuin menestyksellisesti. Varsinainen läpimurtohan tapahtui myöhemmässä pläjyksessä Dancer in the Dark.
Elokuva sijoittuu pääosin 70-luvulla Scotlantilaiseen saaristokylään, jossa ’Jumalan pelko on viisauden alku’ -mentaliteetilla eletään ahdasmielistä ja vahvasti yhteisöllistä elämää. Vahvasti miehinen ja Raamattua omalla tavallaan tulkitseva yhteisö elää tiivistä eloa omassa pienessä maailmassaan. Veljensä kuolemasta mielensä vähän enemmänkin järkyttänyt Bess rakastuu ’ulkopuoliseen’, öljynporauslautalla työskentelevään mieheen Janiin. Jo itsessään suhde horjuttaa yhteisöllistä selkärankaa. No eipä aikaakaan kun häitä tanssitaan ja onni kukoistaa. Porauslautalla tapahtuva onnettomuus halvaannuttaa Janin kuitenkin kaulasta alaspäin. Pahasti vammautuneena Jan alkaa vaatia Bessiltä palveluksia, joiden seuraukset ovat rankemman puoleisia uhrauksia…
Lars von Trier hätkähdytti aikanaan kerrontatavallaan. Kamerat heiluu ja eikä sillä valaistuksellakaan niin väliä, pääasia että realismi iskee vasten kasvoja. Mies varmasti näkemyksillään olikin kuvallisessa kerrontatavassaan jopa edellä aikaansa. Näyttelijät saavat vapauden improvisaatioon, joka tässäkin tapauksessa käännetään loistavasti voiton puolelle.
Myöhemminhän hemmo kirjoittikin kolleegoidensa kanssa kuuluisan Dogmaelokuvien pyhät säännöt. Nykyään vastaavaa kerrontaa on tietenkin jo ylitrendikkääseen makeiluun asti, muttei kuitenkaan läheskään vastaavalla otteella.
Elokuvan massiivinen pituus on sen ainuita heikoimpia puolia. Henkilöhahmojen syvyys kuitenkin on, turhankin realistisen asioiden käsittelytavan kanssa, elokuvan ylivoimanen vahvuus. Kuitenkin Trier esimerkiksi sortuu paikkapaikoin alleviivaamaan asioita ehkä turhankin paljon, mikä liian pitkän kokonaisuuden kannalta laskee lähes täydellisyytta hipovan tarinan pointseja yhdellä.
Helpolla katsoja ei tule kuitenkaan pääsemään se on selvää. Puhdasta kurjuuden maksimointia ja sillä siisti. Breaking the Waves on elokuvallinen trippi joka kuitenkin lopussa palkitsee sinnikkään katsojansa säälimättömällä realistisuudellaan ja raivokkaalla elämänmakuisella otteellaan.
