Enzo G. Castellari lienee tuttu nimi vähänkään enemmän italialaista eksploitaatioviihdettä tonkineelle elokuvaharrastajalle. Kulttimainetta nauttiva ohjaaja on maineensa ansainnut niin vaihtelevalla filmografialla (mukana sekä täysin älyvapaata maailmanloppukuvastoa tyyliin ”Bronxin asfalttisoturit” että vakavaa, vaikuttavaa ja vakuuttavaa draamawesterniä ”Keoman” malliin) kuin kiistattomilla taidoillaan kuvata toimintaakin. Sittemmin Castellari on tainnut saada jonkin verran nimeä myös valtavirtaistempien elokuvien katsojien joukossa, kiitos Quentin Tarantinon ”Kunniattomien paskiaisten”, joka löyhästi perustuu yhteen Castellarin parhaista elokuvista, nimittäin äijämäistäkin äijämäisempään ja Korkeajännitystäkin korkkarimaisemman sotarymistelyyn Panssarijunalla Helvettiin.
Yleensä Ranskaa vuonna 1944 amerikkalaisten näkökulmasta kuvattaessa nähdään uljaita sotureita taistelemassa pahoja saksalaisia vastaan, tai sitten astetta kriittisemmässä mielessä vähemmän uljaita sotureita värjöttelemässä kurjissa juoksuhaudoissa tai kaupunkien raunioissa. Vaan toista se on kun lähdetään Panssarijunalla Helvettiin: tällä kertaa nähdään viisi kaikkea muuta kuin uljasta sotapoliisin vangitsemaa amerikkalaissotilasta, jotka saksalaisten ilmaiskun pysäyttäessä vankien kuljettaman rekan pinkovat äkkiä karkuun ja suuntaavat puolueettomaan Sveitsiin: on ohjesäännöistä piittaamaton luutnantti Yeager (Svenson), rintamakarkuri Burl (Basehart), kleptomaani Nick (Pergolani), muuten vain ärsyttävä Tony (Hooten) ja sokerina pohjalla Fred Canfield, joka Fred Williamsonin tulkitsemana leipoo saksalaisia kasseille yhtä kovaa kuin tämä elokuva Tarantinon munatonta uusintaohjausta.
Eipä silti, kyllä muutkin näyttelijät hyviä ovat. Peter Hooten nyt on melko ”perus”, mutta suoriutuu silti roolistaan hyvin, toimien uskottavasti karkurijengin sisäisenä särönä. Jackie Basehart Burlinakin on tosin hieman persoonaton, mutta kuitenkin varsin toimivasti maalailee porukan herkistelijän kuvan valkokankaalle. Luutnantti Yeager aurinkolaseissaan onkin jo sitten astetta mielenkiintoisempi: ruotsalaisen Bo Svensonin tunnetuimpiin kuuluva roolisuoritus iskee kuin miljoona volttia, sillä reteä ja saksalaisia purkkaa jauhaen ammuskeleva Yeager nyt vaan yksinkertaisesti on cool. Svenson kiteyttää amerikkalaissotilaan stereotyyppisen prototyypin taidolla, eikä olekaan ihme että Tarantino ihastui mieheen siinä määrin että hänet voi bongata pienehköistä rooleista niin ”Kill Bill vol 2:ssa” kuin ”Kunniattomissa paskaisissakin”. Jo äsken mainitsemani blacksploitaation kuningas Fred Williamson on tavalliseen tapaansa Fred Williamson, jopa siinä määrin että hänen roolihahmonsa nimikin on Fred; ei niin, että siinä olisi mitään pahaa. Williamsonin huolellisesti muotoillut viikset ja hiukset ansaitsevat erityismaininnan, ovathan ne olennainen osa hänen miehisyyttään. Suurimmaksi persoonaksi nousee kuitenkin Nick. Michael Pergolanin antaumuksella tulkitsema helppoheikki tuo leffaan suuren osan sen huumorista ja kepeästä tunnelmasta, ja hänestä tuleekin helposti katsojan suosikki.
Näyttelijät ovatkin hyviä. Vaikka mukaan tarttuukin muutamaan otteeseen enemmän tai vähemmän pitkäikäisiä sivuhahmoja, varastavat nämä viisi karkuria show’n itselleen melko suvereenisti – ja hyvä niin; vaikka eksploitaation perinteinen lähestymistapa henkilöhahmoihin onkin suoraviivainen ja usein valitettavan persoonaton, suo ohjaaja Castellari käsikirjoittajaryppäänsä kanssa runsaan määrää lihaa jokaisen luun ympärille moninaisten ja vaihtelevien tapahtumien kautta, uhraten aikaa riittävästi jokaiselle mutta jäämättä silti itsetarkoituksellisesti jahkailemaan eri tilanteisiin. Oikeastaan päinvastoin; juttu porhaltaa eteenpäin koko ajan intensiivisesti ja hyvällä vauhdilla, ja jos varsinaisia huonoja hetkiä ei olekaan – lyhyet tauot jatkuvassa tappamisessa ja räiskinnässä päinvastoin tuovat positiivista hengähdystaukoa ja draamaa elokuvaan – niin suvantokohdista edetään aina vailla aikaa tylsistyä elokuvan lukuisiin huippuhetkiin. Tässä kiihkeässä tempossa Panssarijunalla Helvettiin ehtii silti kehittelemään myös käsikirjoitustaan: vaikkei juoni mikään uskomattoman monimutkainen tai nokkela olekaan, tarjoilee tarina runsaan valikoiman eri tilanteita ja joukon juonenkäänteitä, jotka välttävät epäuskottavuuden mutta ovat silti yllättäviä – ja usein myös pirun hauskoja.
Kunnioitettavaa kyllä, leffassa on myös kosolti pikkutapahtumia, jotka sinänsä vaikuttavat merkityksettömiltä, mutta ennemmin tai myöhemmin löytävät paikkansa juonen isommasta kaaresta. Muutoin hirvittävän väkivaltaista elokuvaa on myös osattu keventää oikealla tavalla huumorilla, jota tarjoillaan monenlaista: hupaisia tilanteita ja yllätyksiä piisaa, samoin tarantinomaisen nasevaa dialogia. Ja eikös Quentin olekin sanonut tämän olevan yksi suosikkielokuviaan? Ja kuten tunnettua, äijä on kovin innokas apinoimaan hyvät kohtaukset klassikkoelokuvista omiin tekeleisiinsä. Propsit Castellarille ja käsikirjoittajatiimille hyvin pelaavasta kokonaisuudesta – tätä kelpaakin jälkipolvien matkia.
Tekniikkapuoli on hyvin kunnossa. Räjähdykset ovat suorastaan räjähtäviä, panssariautoja, panssarijunia, tukikohtia, kolonnia ja jopa pieniä kyliä lentää ilmaan leffassa enemmän kuin laki normaalisti sallisi, ja vaikkei Panssarijunalla Helvettiin mikään aivan nollabudjetin teos, varsinkaan eksploitaatiobudjettien keskitasoon verrattaessa olekaan, on epäilemättä pienehköllä budjetilla saatu aikaan tyylikästä sotaa. Nimessä esiintyvää panssarijunaa ja paria taistelulentokonetta lukuun ottamatta leffassa ei juuri nähdä sotakoneita, mikä johtunee budjetin asettamista rajoituksista; osaan kyllä hyvin kuvitella miten Castellari olisi mahdollisuuden saadessaan räjäytellyt myös suunnattoman määrän panssarivaunuja elokuvataiteen hyväksi. Ohjaajaneron tavaramerkkinä usein pidetty nokkela kamerankäyttö on mukana, kuvakulmia on vaikka muille jakaa ja kamera todella elää tapahtumien mukana, tarjoillen paikoitellen jopa aika tyylikkäitä tai hauskoja kamerakikkoja. Muutenkin Castellari kuljettaa tarinan alusta loppuun hyvällä otteella antaen käsikirjoituksen eri vaiheille juuri oikean määrän aikaa. Castellarin usein klišeenomaisesti käyttämät hidastukset loistavat muutamaa hetkeä lukuun ottamatta poissaoloaan, mikä onkin hyvä, sillä vaikka mies niitä ”Keomassa” käyttikin pirun tyylikkäästi, ja muutamassa muussakin leffassa paikoitellen toimivasti, ovat ne usein ylikäytettyinä koomisia.
Vaikka meininki pysyykin läpi elokuvan kepeänä ja koomisenakin, naurattaen jopa paikoitellen ääneen, ei parane silti vähätellä sitä vakavampaa puolta. Hahmojen välinen draama pelaa hyvin, vaikkei koskaan syvenekään kovin syvälliseksi. Muutaman keskushenkilön kuolema onnistuu jossain määrin jopa koskettamaan, mikä on melkoinen suoritus hillittömän väkivaltaisessa teoksessa: kun sadoittain saksalaisia (ja amerikkalaisia, ja ranskalaisia) listitään kaikilla kuviteltavissa olevilla keinoilla (no, liekinheitin puuttuu) puolentoista tunnin ajan, on turtumisen vaara suurehko – Castellari kuitenkin onnistuu välttämään tämän sudenkuopan melko hyvin, vaikka hiukan itseään toistavaksi leffa lopulta pääseekin. Ja voipa teoksen tylyn nihilistisestä ja töksähtävästä loppuratkaisusta löytää myös jonkinasteista sodanvastaista sanomaa, samoin eräistä muista sen kohtauksista. Ei tätä silti voi pitää minään erityisen runsasta aivotoimintaa stimuloivana elokuvana, vaan pääosin kyseessä on hyvällä tyylitajulla ja teknisellä taidolla tehty sotainen toimintaelokuva. Ja vaikkei leffa täydellinen olekaan, pääsee se sitä omassa genressään niin lähelle kuin ylipäänsä mahdollista.
”Minkä Likainen tusina teki likaisesti, tekevät nämä miehet vielä likaisemmin.”
