Elokuva alkaa ”Minkäpä tyttö sille voi” –elokuvan – ohjaajan toisen suuren satiirisen oivalluksen – tapaan iskevästi, mutta tässä tapauksessa myös armottoman hyökkäyksen saattelemana. Hyökkäyksen uhrina on härskisti valehteleva mainosmaailma: katsojien nähtäville tuodaan heti alkuun sarja ulkokultaisessa älyttömyydessään huvittavia mainoksia, joissa tuotteiden esittelijät yrittävät epätoivoisesti säilyttää malttinsa ja uskottavuutensa, kun mikään ei mene niin kuin pitäisi.
”Houkuttelevat huulet” (alkuperäiseltä ja paremmalta nimeltään ”Will Success Spoil Rock Hunter?”) –elokuvassa näkyy kaikkialla ohjaajan taito hallita oma vapaa ohjaustyylinsä, jossa ei ole jäänteitä eikä häivähdystäkään mistään tasapaksuudesta eikä oppikirjojen pölystä. Turruttava ja tukahduttava tv-maailma avautuu tarinan tapahtumien lisäksi myös suoraan katsojille tarkoitetuissa ilmoituksissa, joissa ei kunnioiteta mitään tylsiä perinteisemmän elokuvan linjauksia. Elokuva todistaa eräässä mainostauossa ihailtavan mutkattomasti kuinka monella eri tavalla tv-ruutu voi pilata niin tv-ohjelmat kuin elokuvat. Elokuvaharrastajille tällaiset nerokkaat hetket ovat tietenkin myös arvokas muistutus siitä, että mikä on elokuvien alkuperäinen ja paras paikka, eli elokuvateatteri.
Myös tähtimyytin tutkimisessa Tashlin on elementissään. Apunaan ohjaajalla on tässä tapauksessa Hollywoodin suuri seksisymboli Jayne Mansfield, joka tekee kohtauksissaan osuvaa pilkkaa omasta imagostaankin. Kaikista elokuvistaan Mansfield tuo itseään esille tässä monipuolisemmin kuin missään muussa. Täysin itsevarmasti ja kaikki komediennen kykynsä peliin tuova Mansfield esiintyy vapautuneesti irrotellen sellaisissa kohtauksissa, jollaisissa hän on joissain muissa töissään esiintynyt vakavammassa mielessä. Elokuva samanaikaisesti herjaa ja palvoo filmitähtiä. Tällaiset ristiriitaisuudet eivät ole mitään lipsahduksia vaan kuuluvat asiaan, kun ohjaaja valottaa ihailijoiden ja idolien välisen epämääräisen suhteen omituisuuksia. Mansfieldin tulkitseman filmitähden Rita Marlowen yhteydet näyttelijättären todelliseen persoonaan ovat ilmeisiä, mutta niitä ei korosteta enempää kuin ohjaajan näkemyksen kannalta on tarpeellista, mikä ei toki tarkoita sitä, että ohjaaja myöskään turhaan piilottelisi mitään olennaista.
Mansfieldin parina elokuvassa on Tony Randallin antautuneesti näyttelemä mainosmies Rockwell P. Hunter, joka pelastaakseen itsensä työssään keksii hankkia Marlowen mainostamaan uutta huulipunamerkkiä. Kampanjan onnistumisen ehtona on se, että naimisissa oleva mainosmies teeskentelee mediassa olevansa Marlowen uusi rakastaja. Marlowe on siitä hyvässä asemassa, että hän voi huoletta aloittaa jälleen kerran uuden keinotekoisen suhteen uuden miehen kanssa, sillä se on yhtä lailla osa hänen persoonaansa kuin myös hänen kaltaisensa tähden ammatin lainalaisuus, kun taas Hunter puolestaan joutuu väistämättä vaikeiden valintojen eteen yksityisen elämän ja kunnianhimoisten – ja amerikkalaisittain pinnallisten – unelmien yhteentörmäyksessä.
Populaarikulttuuri, kulutuskulttuuri, tv-maailma, elokuvateollisuus, filmitähteys, julkisuus, yksityinen elämä ja henkilönpalvonta muodostavat yhdessä värikkään ja rakenteeltaan kepeän, mutta kritiikiltään painavan synteesin. Tashlinin ohjauksessa pistäydytään välillä myös absurdin farssin alueelle, ja kaikki kritiikin kohteet saavat osakseen vähintäänkin pisteliäitä huomautuksia – mutta televisiota ohjaaja todella aidosti inhoaa eikä syyttä, sillä harvemmin tällä populaarikulttuurin alueella on nimensä mukaisesti tarjottavanaan ainakaan mitään mainitsemisen arvoisia visioita.
