Pop-kulttuurin aallonharjalla

3.3.2016 10:30

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:Gremlins
Valmistusvuosi:1984
Pituus:106 min

1984 oli jyhkeä vuosi elokuvalle. Se antoi meille haamujen perässä juoksevan Peter Venkmanin. Harold Faltermeyerin tunnusmusiikki debytoi teattereissa yhdessä Axel Foleyn kanssa ja tulevaisuudesta saapunut kyborgi metsästi ihmiskunnan tulevaa pelastajaa. Mr. Miyagi opetti yhdelle sukupolvelle kurkipotkun samalla, kun Sonny Crockett ja Rico Tubbs soluttautuivat pikkutakeissaan rikollisjärjestöjen riveihin. Jonon jatkeeksi tulivat liittymän mogwait: eläimet, joita ei saa kastella, altistaa valolle, eikä varsinkaan ruokkia keskiyön jälkeen. Kyyninen yksilö sanoisi, ettei -84 auttanut elokuvaa tarinankerronnan taiteena yhtään, mutta ei 30 vuotta ihmisten mielissä pysyvää vaikutustakaan kannata vähätellä. Näillä teoksilla ei juhlittu palkintogaaloissa, vaan kansan keskuudessa.

Gremlins sementoi jälkensä osaksi tunnistettavaa pop-kulttuurikuvastoa maailman söpöimmällä sankarilla sekä niillä persoonallisilla pikku paskiaisilla, jotka edustavat ihmiskunnan tukahdutettua iloa rietasteluun, mutta silti olen sitä mieltä, että parhaat jutut leffassa ovat kaikkea paitsi. Jo ensinäkymä Kingston Fallsiin on matta-maalattuine kaupunkikuvineen ja Darlene Loven sikstarihitin ”Christmas” soidessa taustalla kaikessa lyhyydessään parempi joululeffa kuin monet kokopitkät tuotokset. Siinä on joulu sellaisena idyllinä kuin se universaalisti koetaan, tunnetaan ja muistetaan, vaikkei totuus olisi ollut sitä lähelläkään enää aikuistumisen jälkeen. Leffassa eletään oletettavasti 80-lukua, mutta se 50-60-luvun pikkukaupungin nostalgia siitä jää vahvemmin mieleen. Kaupunki itse sai roolin seuraavana vuonna Hill Valley’nä toisessa pienessä Spielberg-produktiossa, jossa Michael J. Fox matkasi menneisyyteen. Sen lisäksi mustavalkoiset leffat pyörivät telkkareissa ja ihmiset taistelevat rakennuksista purkupallon edessä. Isääkin näkee harvoin, kun tämä on hattu päässä kylillä kauppaamassa itse kyhäämiään keksintöjä. Pitäisin Rouva Deaglen pahishahmoakin täytenä kliseenä, ellei se aukeaisi myöhemmällä iällä pikemminkin perinnetietoutena ja uusversiona Lionel Barrymoren herra Potterista.
Deagleä lukuunottamatta juuri ihmisväki tästä tekeekin katsomisen arvoista. Zach Galligan etunenässä on vaivoin maailman paras näyttelijä, eikä yksikään hahmo etene erityisemmin mihinkään, mutta tietty hajuttomuus on samalla luonnollista. Silläkin riskillä, että pointtini on jokseenkin henkilökohtainen, niin Galliganissa, Phoebe Catesissä ja loputtoman rakastettavassa Dick Millerissä tuntuu monen muun hahmon ohella yhdistyvän laiselleni maalaispellelle tuttuja henkilöitä yleismaailmallisella tavalla. Kingston Falls on varmasti väkiluvultaan isompi kuin suurempi suomalainen kaupunki, mutta siellä kaikki tuntevat toisensa kuin Muumilaaksossa konsanaan.

Naapurin herra Futterman tuokin pinnan alla piileviä teemoja pintaan epäluottamuksesta ulkomaista teollisuutta kohtaan. Vai lieneekö muka sattumaa, että kiinalaiskorttelista hankittu otus ei kestä vettä ja tehdastuotannossa se tuottaa kelvottomia kopioita? Jos tuolla teorialla on mitään perää, niin täytyy huomioida, ettei isä Peltzerinkään (Hoyt Axton) keksinnöillä mentäisi mihinkään Leijonan luolaan kisailemaan. Futtermanilla saattaa olla ennakkoluuloja ulkomaisesta tavarasta, mutta jos tästä leffasta mitään yhteenvetoa voi tehdä niin sen, että kaikki teknologia on hanurista.

Vaikka kameran edessä on ehkä suuremman tähtiaineksen puutetta, niin nuottiviivaston takana sitä on senkin edestä. Jerry Goldsmithille Gremlinsin soundtrack ei ole parasta antia edes neljän vuoden marginaalilla ilmestymisestään, mutta samalla lailla kuin esimerkiksi John Williams luonnehti musiikillaan valkohain alkukantaisuutta, Goldsmith löysi musikaalisen synonyymin ilkikurisuudelle. Sävelissä käydään läpi kaikkea puhtaasta Oscar-tavarasta sellaiseen musiikkiin, mitä kuulee ainoastaan Kelju K. Kojootin palatessa takaisin pahan pudotuksen jälkeen.

Gremlins – riiviöt oli jo syntyessään suorastaan sumea vanhan ajan fiilistelystään. Nyt se on täyttänyt yli 30 vuotta ja uudelle sukupolvelle se on muisto 80-luvusta. Aika näyttää, kuinka kerrostunutta nostalgiaa vaihtoehtoisesta jouluelokuvasta vielä tulee.

Arvosteltu: 03.03.2016

Lisää luettavaa