Riippuvuus on tuhonnut monta elämää, hajottanut perheitä ja nielaissut kasapäin verorahoja. Vanhan viisauden mukaan riippuvuuden toteaminen on parantumisen alku. Menestynyt, perheellinen liikemies Earl Brooks (Kevin Costner) on jo ongelmansa tiedostanut. Hän käy AA-kerhon kokouksissa ja myöntää olevansa addikti. Muut ryhmän jäsenet eivät kuitenkaan tiedä, että herra Brooks ei suinkaan ole alkoholisti, vaan hänen addiktionsa kohdistuu ihmisten päästämiseen päiviltä.
Riippuvuuden ruokkijana – tai ilmentymänä – toimii Earlin maaninen sivupersoona Marshall (hyytävän hyvä William Hurt), joka tuntuu nauttivan hengen riistämisestä jopa Earlia enemmän. Oltuaan kuivilla kaksi vuotta Earl ratkeaa jälleen tappamaan Marshallin maanittelemana ja vanhoja kaavojaan noudattaen.
Fiksuna ja kylmäpäisenä miehenä Earl on aina pystynyt hoitamaan surmatyönsä varovaisuudesta tinkimättä ja jälkiä jättämättä, mutta hänen harmikseen viimeisimpien uhrien petipuuhia harrastuksekseen naapuritalosta tirkistelevä, luuserinoloinen ”Mr. Smith” (Dane Cook) sattuu tallentamaan tuoreimman hairahduksen filmille. Hämmästys on suuri, kun Smith ei ryntääkään suoraa päätä poliisin pakeille, vaan vaatii päästä mukaan seuraavalle lahtausreissulle. Tappajamme elämää mutkistavat myös yllättäen collegen kesken jättänyt tytär, jolla Earl pelkää olevan saman ongelman kuin itselläänkin, sekä Demi Mooren esittämä etsivä, joka on viimein pääsemässä pakkomielteensä sormenjälkimurhaajan – Earlin – kintereille.
Mr. Brooks on pohjimmiltaan varsin perinteinen trilleri, jonka leikkaavat irti unohdettavuuden massasta kiehtova päähenkilö ja onnistuneet näyttelijäsuoritukset. On sykähdyttävää nähdä kolmen takavuosien tähden pystyvän vielä halutessaan toimivien henkilöhahmojen tulkitsemiseen. Viime vuosina lähinnä väsähtäneissä komedioissa nähty Costner on herra Brooksina juuri niin monisyinen ja arvaamaton kuin sivupersoonista kärsivän ihmisen voi odottaakin olevan. Moore puolestaan tekee kliseisestä, miehestään eroamassa olevasta ja työlleen elävästä jätkämäisen naiskytän hahmostaan jopa aika sympatiseerattavan pakkauksen. Tämä ei ole mikään pieni meriitti lukuisten puolivillaisesti kirjoitettujen ja näyteltyjen poliisiroolien meressä.
Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin William Hurt. Hurt antoi jo A History of Violencessa viitteitä pahiksenkyvyistään ja nyt konkari pääsee kunnolla irti: hänen ilmeikkäästi tulkitsemansa Marshall on herkullisen pirullinen ja periksiantamaton kiusaaja Earlin olalla, joka pyrkii saamaan tahtonsa läpi vaivihkaisella viettelyllä tai tarvittaessa ankarasti jyrähtäen. Pääosakaartia täydentävät herra Brooksin oppipojaksi halajavaa limanuljaskaa tarkoituksellisen raivostuttavin elkein näyttelevä Dane Cook sekä hieman taka-alalle jäävä, CSI:sta tuttu Marg Helgenberger rouva Brooksina.
Mr. Brooksin keskeisin teema on Earlin kamppailu sisäisen demoninsa Marshallin kanssa ja kaksikon omalaatuinen suhde kuvataan erittäin uskottavasti. Earl ei ole Marshallin pompoteltavissa oleva surkimus, vaan pystyy myös pistämään tälle vastaan hyvinkin rautaisesti. Marshall ei puolestaan ole pelkkä riivaaja, vaan tietyllä tapaa myös Earlin kumppani, jolla vain sattuu olemaan vaarallisia mieltymyksiä. Marshall on halu, jota Earl yrittää järjen äänellä vaientaa, mutta usein tyydytys lopulta nousee hyvyyttä tavoiteltavammaksi. Välillä Marshallin olemus näkyy selvästi myös Earlissa, esimerkiksi tämän puhjetessa mielipuolisuutta lähentelevään nauruun. Se, että loisella ja isännällä on yhteisiä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä tekee sivupersoonasta heti kertaluokkaa todellisemman olion.
Mr. Brooks pitää katsojan otteessaan liki koko kestonsa ajan. Jännitysruuvia kiristetään sopivaan tahtiin ja paidanhihat tulee sormeiltua melkein rei’ille verkon kiristyessä Earlin ympärillä. Mikään juonenkuljetuksellinen elementti ei ole lajityypissään ennennäkemätön ja mielisairauskin teemana runsaasti käytetty, mutta ohjaaja/käsikirjoittaja Bruce A. Evans on onnistunut luomaan peruspalikoita hieman kääntelemällä ja muokkaamalla suhteellisen omaleimaisen rakennelman. Filmin lopetus on muodinmukaisesti hienoisen yllätyksellinen eikä kokonaisuus lässähdä senkään myötä.
Katsojan moraaliseksi dilemmaksi jää, onko oikein toivoa murhaajan pääsevän koirana veräjästä. Earl on oppikirjaesimerkki antisankarista, jotka tunnetusti ovat kestävämpiä protagonisteja kuin puhtoiset ristoreippaat. Earlin sisäinen kamppailu tekee hänestä inhimillisen; ei hän tee rikoksiaan pahuuttaan vaan lähinnä heikkouttaan kiusaukselle. Onhan meillä kaikilla omat paheemme, jopa addiktiomme. Mr. Brooks on yhtä kaikki erittäin kiehtova ja tyylillä tehty trilleri, jollaisiin ei tätä nykyä liian usein törmää.
