Bond-elokuvien maailmassa pääosan esittäjällä on lähes aina vaikuttanut olevan suurin tyylillinen merkitys. Myös Daniel Craigin tähdittämistä “uuden sukupolven” Bond-seikkailuista on siten muodostunut oma kautensa, joka tosin poikkeaa muusta sarjasta selkeämmin kuin kenenkään muun vastaava. Casino Royale aloitti 007:n alkutaivalta kartoittavan kauden, joka toimi samalla eräänlaisena hahmon modernisointina. Bond ei ollut enää täysin ylivertainen ja epäuskottava tiedustelumaailman teräsmies, vaan aito, haavoittuvainen ja todentuntuinen aikamiespoika.
007 Spectre tuntuu nyt viimeinkin siltä liitoskappaleelta, joka punoo tämän työharjoittelukauden tuntemamme Bond-elokuvien sarjan alkuun. Samalla se siis vaikuttaa myös vahvasti aikakautensa päätökseltä. Se on Craigin tähdittämistä elokuvista tyypillisin Bond-seikkailu, jossa katsojalle tutut elementit alkavat viimein kiillottua esiin kuin kaiverrukset patinoituneista pöytähopeista. Tavallaan koko elokuva on kuin Daniel Craigin ja Sean Conneryn lämmin kädenpuristus.
Katsojat saavat nyt arvuutella, punotaanko Craigin Bondeille vielä jatkoa vai onko pääosarooli huhujen mukaan menossa jakoon. Eräs ehdokkaista on Wolverinen valkokangaskasvona tunnettu Hugh Jackman. Tässä olisi tilaisuus viedä 007 sinne, mihin Pierce Brosnan hahmon jätti ja uudistaa se toden teolla. Toisaalta Spectre mukailee tuttuja puitteita varsin maistuvasti.
Bond on nimellisesti esimiestensä käskyvallassa, mutta toimii siitä huolimatta kuten parhaaksi katsoo. Tarinasta löytyy klassinen arkkikonna, jolla on erikoinen kätyri ja persialainen (?) kissa. Bond-tytön (Léa Seydoux) lähes patologinen vastaanhangoittelu kaikessa palvelee käsikirjoitusta etevästi, kun taas hivenen iäkkäämmän leskirouvan (Monica Bellucci) vastusteluyritykset ovat salaisen agentin aggressiivisen charmin edessä hyödyttömiä kuin airot aavikolla. Unohtaa ei sovi myöskään silmiä hivelevän kaunista Aston Martinia, saatikka sitä jahtaavaa Jaguaria. Siispä kaikki on taas kuten ennen? Ei aivan…
Spectre pitää räjähtävästä toiminnastaan huolimatta kierrokset jokseenkin matalalla. Yhdessäkään toimintakohtauksessa tapahtumia ei viedä aivan äärimmilleen eikä hahmojen välisestä kanssakäymisestä oteta irti aivan kaikkea. Silti elokuva kestää noin kaksi ja puoli tuntia. Kokonaisuus on kuin ehjäksi väitetty piirakka, josta kuitenkin ilmiselvästi puuttuu palasia. Ristiriita muodostunee enimmäkseen siitä, että elokuva muistuttaa niin paljon vanhan hyvän ajan Bondeja edustaen kuitenkin samalla realistisempaa linjaa, jota pitkin tekijät ajavat kuin käsijarru päällä.
Mahdollisesti paras esimerkki tästä on Christoph Waltz, joka on kahden viimeisimmän Tarantino-elokuvan myötä opittu tuntemaan yltiöpäisen ilmeikkäänä ja artikulatiivisena näyttelijänä. Mies, joka ensin tulkitsi Tarantinon mahdottomaksi kirjoittaman mielipuolisen juutalaisten metsästäjän roolin ja veti sitten vähintään omalle roolisuoritukselleen vertoja ekstroverttinä palkkionmetsästäjänä, on yksinkertaisesti liian taidokas esittämään alasajettua Bond-vihollista. Waltz olisi pahan pääarkkitehdiksi täydellinen, mikäli elokuva vain sallisi enemmän. Nyt tuloksena on vähäeleinen ja ontoksi jäävä pääpahis, joka saa anelemaan: Antakaa mennä, tämähän on Bond-elokuva!
Muut roolisuoritukset ovat samassa linjassa ja niin värittömiä, hajuttomia ja mauttomia, ettei niistä oikein viitsisi edes puhua. Erityismaininnan ansaitsee Mr. Hinx (Dave Bautista), joka lienee eräs persoonattomimmista Bond-vastustajista koko elokuvasarjan historiassa.
Sarjan iäkkäämmille osille kumartaminen vaikuttaa samalla myös jonkinlaiselta pyllistykseltä. Perinteitä toki kunnioitetaan, mutta mukana on itseironisia vivahteita, joita on viime aikoina alkanut esiintyä muissakin megaluokan elokuvasarjojen jatko-osissa. Nuora, jolla tällä saralla tasapainoillaan, on äärimmäisen ohut, mistä toimii muistutuksena tänä vuonna julkaistu Mission: Impossible – Rogue Nation.
Vaikka Spectre säilyttää tasapainonsa ja pysyy Rogue Nationin sijaan nuoralla, se ottaa samaan tapaan uudelleen käyttöön elokuvasarjan itsensä jo ammoisina aikoina luomia kliseitä. Pahimmillaan se toimii lähestulkoon omana parodianaan, eikä mielleyhtymiä Johnny Englishiin tai Austin Powersiin voi kertakaikkiaan välttää. Toisaalta tällaiselle hupsuudelle löytyy tarttumapintaa myös Bondin omasta maailmasta, kun muistellaan vaikkapa Roger Mooren kepeämpää aikakautta.
Seitinohuista roolisuorituksista huolimatta Spectre antaa edeltäjiensä tavoin tilaa myös melodramaattiselle ihmissuhdevyyhdille. Draama on huomattavasti syvällisempää kuin vanhoissa Bond-elokuvissa, mutta teatraalisuudessaan silti ajoittain lähes näytelmän kaltaista.
Varmasti joidenkin mielestä Spectren kohtalo on toimia jälleen yhtenä esimerkkinä edeltäjäänsä heikommasta osasta pitkässä elokuvasarjassa. Totta onkin, että Skyfall lienee etenkin poikkeuksellisen asetelmansa ja sen erittäin onnistuneen toteutuksen ansiosta kaikkien aikojen vahvin Bond-tarina, ja että millä tahansa elokuvalla olisi ollut sen seuraajana tukalat oltavat, mutta Spectren vahvuudet piilevät muualla. Arvokkuus ja rakastettavuus johtuvat tässä tapauksessa nimenomaan kliseisyydestä. Se on paluu juurille, eikä siinä ole mitään väärää. Päinvastoin.
