1990-luvun parhaaksi ohjaajaksi tituleeratun Q. Tarantinon neljäs ohjaus (lisäksi Neljä huonetta-leffan päätösosio on ison Q:n käsialaa) saapui teattereihin vuonna 2003. Lähes poikkeuksetta kaikki arviot hehkuttivat Tarantinon kunnianosoitusta spagettiwesterneille ja vanhoille kung fu-pätkille. Kuitenkin KB:n ykkösosaan tulisi suhtautua paljon kriittisemmin, sillä se on erittäin kaukana mestariteos Pulp Fictionin laadusta tai viidestä tähdestä. Erilaisen ilmapiirin Tarantino on silti onnistunut luomaan lainaamalla useista eri lähteistä, ja saanut vieläpä ujutettua peruskikkojaan mukaan sopivasti.
Tarantino tunnetusti jakoi yhdeksi pitkäksi pätkäksi suunnitellun Kill Billin ensiksi kahteen osaan ja sitten nämä osat vielä chaptereihin. Itse jaoin leffat samassa hengessä ja annoin tähtösiä joka osiolle. Seuraavana onkin vuorossa tapaus nimeltä Kill Bill vol. 1 ja sen hauskat aikahyppelyt (huom. lievä spoilerivaroitus!).
Intro: Leffa alkaa. Black Mamba (Uma Thurman), tuo huono-onninen morsio, makaa maassa verisenä. Lähikuvat verisestä morsiosta ovat aika järkyttäviä. Itse Kill Bill seisoo aseen kanssa kuvan ulottumattomissa, ja aseen lauetessa Morsiamen kasvoihin kostoretki on valmis alkamaan. Alkutekstit rullaavat verinäytelmän päälle.
Chapter 1: ”2”. Aloitus on taattua Q:ta. Aikaleikittely alkaa, ja kuva vie katsojan suoran Vernita Greenin (Vivica A. Fox) ja Morsion väliseen taisteluun. Pintanaarmuilta ja lasinsäpäleiltä ei aloituksen rajussa väännössä vältytä (lupaava aloitus: 4 tähteä).
Chapter 2: The Blood Splattered Bride eli aikahyppy takaisin neljän vuoden taa. On aika tutkia mitä Uma oikeastaan on kostamassa, ja miksi hänen taistostaan tulee maailman rankin kostoreissu. Syyksi selviää pääpahis Billin ja hänen neljän ammattitappajansa järjestämä julma joukkomurha. Ainoa henkiin jäänyt on Black Mamba, mutta hänkin menettää vatsassaan olleen lapsen sekä neljä vuotta elämästään. Chapteriin sisältyy myös Morsion herääminen neljän vuoden koomastaan, ja mukana on myös mukavaa Tarantino-huumoria Pussy Wagon-auton muodossa (arvosana 3.5).
Chapter 3: The Origin of O-Ren. Seuraavaksi Tarantino vie katsojan seuraamaan ykkösosan päävastustaja O-Renin (Lucy Liu) elämänkertaa. O-Renin lapsuus on kuvattu animepätkän avulla. Itse en ole animen ystävä, eivätkä osan liioitellut verisuihkut onnistu naurattamaan (vaihtelua toki, mutta 2.5).
Chapter 4: The Man from Okinawa. Chapter, jota kutsun nimellä miekka. Kostokuntoon toivuttuaan Morsion on aika kostaa viidelle pahikselle. Kostoa varten tarvitaan parhaat välineet, ja niinpä matka suuntautuu kohti Tyynen Valtameren saaristoa, ja mainion Hattori Hanzon (Sonny Chiba) miekkapajaa. Osio etenee nerokkaiden musiikkivalintojen tukemana, ja rauhallinen dialogi vie mukanaan (5 tähteä).
Chapter 5: Showdown at House of Blue Leaves. On ykkösosan loppuhuipennuksen aika. Uma saapuu Japaniin keltaisessa nahkapuvussaan (Bruce Lee-viittaus?). Järjetön verenvuodatus saa luvan alkaa. O-Renin kätyrit kaatuvat maahan välillä raajattomina, välillä päättöminä. Gogon (Chiaki Kuriyama) kanssa käyty taistelu on visuaalisuudessaan parasta antia. Sitä seuranneen jättisupermestauksen sen sijaan olisi voinut jättää suosiolla pois, sillä musiikista ja omaperäisistä kuvakulmista huolimatta silpominen on uskomattominta kakkaa, mitä olen aikoihin nähnyt. Taistelu O-Ren versus Black Mamba pelastaa jälleen varsinkin musiikkivalintojensa ja tylyytensä vuoksi. Tästä kostoretki jatkuu kohti kakkososaa (pisteet vain 2).
Volume ykkösen päättyessä olo on hieman sekava: ääniraita ja chapter 4 olivat täydellisiä, mutta naurettava väkivaltaleikittely ja kehnon oloinen juoni eivät yksinkertaisesti sytytä. Pisteet Tarantinolle ja musiikkivalinnoille. Dialogi- ja ideaosastolla sen sijaan oli tällä kertaa aika hiljaista.
