Pink Floyd(Bob Geldof) on loppuun palanut rock-stara, jonka ovat jättäneet kaikki hänelle tärkeät ihmiset. Äiti, vaimo, isä.. Itseasiassa isää hän ei ole koskaan tavannutkaan mutta siihen palataan myöhemmin. Tyhjässä hotellihuoneessa Pinkin muistoista vyöryvät katsojalle esiin onneton lapsuus, tuskaiset teinivuodet ja nyt retuperällä oleva aikuisuus. Näistä Pink on rakentanut itselleen ”muurin” jottei enää kukaan pääsisi lähestymään häntä normaalin ihmisen tavoin. Leffa periaatteessa kertoo kuinka Pink rakensi muurin ja kuinka hän voisi purkaa sen.
Pink Floyd The Wall on varsin erikoinen kokemus. Ei huono, mutta erikoinen. Ei ihan joka päivä näe elokuvaa, jossa ei lähes tulkoon ole dialogia tai niin sanotusti selvää juonta. Näyttelijät lähinnä hyppivät kameran edessä esittäen jotain ja Pink Floydin upea musiikki luo taustalla sellaisen tunnelman että jalat meinaavat pettää. Kappaleet isän kaipuusta, rakkauden kaipuusta, koulun paskamaisuudesta iskevät vähintäänkin jonnekin ihmismielen alkulähteille ja nostavat karskimmallekin miehelle palan kurkkuun. Tietenkin, jos joku onneton yksilö ei sattuisi pitämään Pink Floydista niin leffa voi olla hieman huonompi kokemus kuin mitä se oli minulle. Onneksi pidän Pink Floydista – ja paljon.
Mutta hetkinen, eikös tällaisia leffoja ole tehty jo aikojen alusta lähtien kun ihminen nousi vedestä maalle ja löysi elokuvakameran? Yksinäisen ihmisen itkuvirsi siitä mikä kaikki aiheutti tämän jne. Pink Floyd The Wall tietenkin on lähes 100-prosenttisesti tätä, mutta sillä on myös jotain aivan muutakin tarjottavana. Hurja, viehkeä ja pelottavakin visuaalinen puoli. Laulujen pauhatessa taustalla TV-ruutuun pöllähtää lähes tulkoon täysin irrallisia animaatiopätkiä jotka kertovat sodasta, sen järjettömyydestä ja totalitäärisestä valtiosta, joka pyrkii täydellisen herrarodun jalostamiseen. Tuttua, eiksvaa? Todellakin. Ja näyttää perhanan hienolta.
Kokonaisuuden osalta nämä animaatiot näyttelevät yllättävän suurta osaa. Kun otettaisiin pois rivissä marssivat vasarat, irvokas oikeudenkäynti ihmistunteita vastaan niin mitä meille jäisi? Älkää käsittäkö minua väärin, en vieläkään tajua täysin näiden merkitystä ja olin aika suurenkin osan ”juonesta” täysin ulalla, mutta tätä ei ole varmaan tarkoitettukaan ymmärrettäväksi. Se, että pystyy fiilistelemään ”Another Brick On The Wallin”, ”Waiting For The Wormsin”, ”Young Lustin” ja muiden loistokappaleiden mukana riittää. Kunhan vain nautitte ja jos pieni osa yhteiskuntakritiikistä ei menisi hukkaan niin olisi ihan kiva.
