Olipa kerran valtava pilvilinna, joka leijui muita pilvilinnoja korkeammalla tai ainakin vähintään yhtä korkealla. Tuon kyseisen pilvilinnan kätköissä unelmiinsa kietoutuneena asusti ilmeikäs ja tarinoita rakastava pieni tyttö nimeltä Amélie Poulain. Tai oikeastaan Amelie ei enää edes ollut pieni tyttö, mutta hänellä oli epätavallistakin epätavallisemman ja yksinäisen lapsuutensa vuoksi tallessa keikki se lapsenomaisuus, jonka takaa hän tarkasteli maailmaa ja teki temppujaan. Ja tosiaan ne temput… Ameliesta oli mahtavaa tehdä mukavia temppuja ystävilleen ja ei-niin-mukavia temppuja ilkimyksille kuten vaikkapa alaistaan huonosti kohtelevalle kauppiaalle. Mutta Ameliepa ei ole onnellinen, vaikka hän aina hymyileekin ja jaksaa tehdä töitä toisten onnen eteen. Hän nimittäin on tavattoman ujo, eikä saa millään kerrottuaan tunteitaan viereisessä pilvilinnassa asustavalle sukulaissielulleen nimeltä Nino Quincampoix. On siis kyse siitä ylittääkö Amélie ujouden vallihaudan ja onko sadun loppuessa pääparilla puoli satuvaltakuntaa vai vain oma rakas mielikuvituksensa, johon takertua ja hukuttaa totinen ympäröivä maailma.
Edellä mainituista elementeistä ja elämän pikku palasista koostuu yksi elämän kokoinen satu eli ihmeellinen tarina Amélie Poulainista. Alien: Resurrectioninkin ohjannut ranskalaisohjaaja J-P Jeunet on tehnyt mahtavan työn rakentaessaan Amélieen omaperäisen ja kauniin maailman, jonka Yann Tiersenin upea soundtrack leppoisine soundeineen ja pääosan upeasti vetävä Audrey Tautou kruunaavat. Etenkin Tautou ja hänen viaton hymynsä ovat kertakaikkisen upea yhtälö, jollaista harvoin esim. jenkkilän sovituksissa on saatu kokoon. Tim Burton lienee lähimpänä tätä hurmaavaa maailmaa.
Amélie on pienten yksityiskohtien paratiisi: joka kohtauksessa on jokin pieni asia, joka pistää silmään ja saa hymyn kohoamaan suupieliin. Ällösiirappisuudestakaan ei voida puhua, kun Amélien äiti kuolee tornista putoavan quebeciläisturistin alle tai Amélie katsoo omia hautajaisiaan televisiosta. Jotenkin leffa näyttää koko elämän pienoiskoossa ihmisiä yhtään omilta friikkiyksiltään säästelemättä. Siinä missä joku lepuuttaa hermojaan työkalupakkiaan järjestemällä, joku toinen voi rentoutua uittamalla kättään herneämpärissä. Tai vaikka passikuvia keräämällä.
Niiden kymmenien ellei satojen pikku yksityiskohtien joukossa ovat myös itse asukkaat, joiden joukossa on monta mehukasta sivuhenkilöä. Mm. kadonnutta tonttuaan etsivä isäpappa Raphaël Poulain, elämää paperiarkille tallentava Raymond Dufayel eli lasimies, kompleksien ruumillistuma ja Two Windmills – kahvilan tupakanmyyjä Georgette ja mustasukkainen mies Joseph muodostavat joukon, josta on hankala pistää paremmaksi. Ainakaan muiden kuin Amélien.
Amélien yhteydessä en käyttäisi sanaa ”tekopirteä”, sillä meininki oli todella Pirteä isolla peellä: Amélie = todellinen hyvän mielen leffa, joka saa synkimmätkin synkistelijätkin pauloihinsa. Tällöin täytyy kuitenkin olla valmiina hyppäämään hetkeksi satumaailmaan ja unohtamaan leffojen pereinteiset kaavamaisuudet. Kauneimpia hetkiä satumaailmassa ovat ainakin laatikkomies Bretodeaun tunteenpurkaukset lapsuuden aikaisen löydön äärellä ja Amélien poukkoilu ja taistelu itseään vastaan. Kertakaikkisen kaunis satu ja kaikkien aikojen hellyttävin draamakomedia, mitä sitä enää muuta lisäämään…
No ok, kehutaan sitä Tautoun hymyä ja ääniraitaa vielä kerta kiellon päälle.
