Rat Kingin tapahtumat alkavat ylioppilaskirjoituksiin valmistuvan Jurin (Ovaska) kellarikolosta. Jurimanin lukeminen on heikolla tolalla, mitä korostetaan apeilla sellosävelillä nuorenmiehen tulittaessa virtuaalivihollisia screeniltä hiki päässä. Musiikki onkin Rat Kingin kummallisin osa. Se on aivan erilaista kuin se, mistä Jurin voisi kuvitella diggaavan. Ja hän kuitenkin on se henkilö, jonka tarinaa seurataan. Mollivoittoinen, hidas ja klassisin soittimin esitetty musiikki ei tunnu istuvan peliaddiktoituneen nuorukaisen maailmaan millään. Kun tämän tapahtumista etäännyttävän musiikin sulkee korviensa ulkopuolelle, alkaa Jurin tarina temmata mukaansa.
Petri Kotwica ohjasi nuoria näyttelijöitä lupaavalla otteella jo esikoiselokuvassaan Koti-ikävä (2005). Siitä tuttu Julius Lavonen nähdään myös Rat Kingissä, ja jälleen hän ottaa roolihahmonsa skarpisti haltuun. Ei ole hetkeä, jolloin Lavonen ei tuntuisi olevan läsnä, mikä tekee hänen suorituksestaan salaperäisenä Nikinä, Jurin nettituttuna, yhtä aikaa kiehtovan että hyytävän. Niki on Jurin ainoita kavereita, ja kertomansa mukaan pulassa. Peli, johon Juria ei ole otettu mukaan, on käynyt Nikin kohdalla karmean todelliseksi; heidän yhteinen tuttunsa on heittänyt henkensä sen tuoksinassa. Niinpä Juri tarjoaa apuaan ensimmäitä kertaan IRL tapaamalleen Nikille, mutta ajautuu samalla itse mukaan peliin, jossa on samaa tunnelmaa kuin David Fincherin Fight Clubissa (1999) ja toisessa identiteeteillä leikkineessä trillerissä Nuori naimaton nainen (1992). Max Ovaska ei ole Edward Nortonin tasoinen näyttelijä – ei ainakaan vielä – mutta Juriksi hän sopii. Hän näyttää ja kuulostaa nörtiltä siinä missä Taavi Ankka tiedenerolta.
Ohjaaja Kotwica on kirjoittanut Rat Kingin yhdessä kauhuraina Saunankin (2008) naputelleen Iiro Küttnerin kanssa. Tarinan pohjalle on selvästi haettu aineksia myös viime vuosina koko maata järkyttäneistä koulusurmista, mutta Rat King ei ole silti tositarina. Eikä se oikeastaan etene kuin mikään vanha tarukaan, vaikka esimerkiksi Jurin äiti (Mäenpää) onkin kuvattu leffassa kuin metsästyksen jumalatar Diana – aseen ja koiran kanssa metsällä, ilman miestä. Ehkä juuri tästä sillisalaattisuudesta johtuu, että Rat Kingin käsikirjoitukseen on jäänyt outoja aukkoja: äiti ei erota vierasta pojastaan, vaikka erottaa saaliin metsällä kaukaakin; vaatimattoman näköisessä talossa asuvan yksinhuoltajan pojalla on huippukalliit näytöt, peliratit, joystickit ja muut vehkeet ilonaan; kallista älypuhelinta räpelletään kaatosateessa, vaikka räpeltäjä todennäköisesti tietää, mitä vesi sille vehkeelle tekee. No, onhan hänellä addiktio verkkoelämäänsä, joten ehkä tuo viimeinen voisi mennä sen piikkiin. Joka tapauksessa jännittävän tarinan seuraaminen takkuaa välillä tällaisten epäuskottavien seikkojen takia.
Addiktion kuvaaminen voi olla yhtä monimutkaista kuin Pluton saaminen pesusoikkoon – ote lipsuu sinne ja tänne. Kotwican halua etäännyttää katsoja Jurin pelihuumasta en oikein käsitä. Tai ehkä sellainen ei olekaan ollut tarkoitus, mutta Lauri Porran musiikki vain epäonnistuu sopimaan yhteen Jurin maailman kanssa. Jo senkin seikan takia Trainspottingin (1996) kaltaisesta mielenkiintoisen inhottavasta surrealismista ollaan yhtä kaukana kuin Timbuktu on Ankkalinnasta. Toki huume- ja peliriippuvuus ovat kaksi eri asiaa, mutta Trainspotting ainakin onnistui ilmentämään aiheensa kaikkia puolia jopa huumeita kokeilemattomalle. Siihen nähden Rat Kingistä jää hanskaan vain hikipisaroita pelaajan otsalta. Oivalliset näyttelijät, eritoten heidän kykynsä eläytyä rooleihinsa, tekevät Rat Kingista kuitenkin hyvän katsomiskokemuksen. Ei siis erinomaisen, mutta ainakin hyvän.
