On pahaenteisen pelottavaa, kun elokuva käynnistyy lasten heleän lauluäänen ja mustavalkoisten sotaa kuvaavien klippien yhdistelmällä. Vielä pelottavammaksi yhdistelmä käy, kun Sam ”The Man” Peckinpah räjäyttää ruudulle Toisen Maailmansodan verisen ilmapiirin rohkeasti natsijoukkonäkökulmasta.
Rautaristissä, valitettavan vähälle huomiolle jääneessä Peckinpahin sotaelokuvasyrjähypyssä, ollaan idässä, Neuvostoliiton ja Saksan sotalinjoilla – ja Saksan taisteluasenne on hiljalleen kääntymässä tappiomielialaksi. James Coburnin harmahtavalla karismalla varustettu korpraali Steiner edustaa sitä vähää hyvää aitoutta, mitä sodan kirouksista nyt voi edes löytää. Ranskan puolelta siirron itään anonut, preussilainen, aristokraattisen niljakas Stransky sen sijaan elää sodan keskellä omaa egoistista unelmaansa Rautaristi-ansiomerkin saavuttamisesta. Näiden kahden miehen välinen törmäys on kokonaan oma sotansa verenvuodatuksen keskellä.
Vaikka Rautaristi maksimoi joukkojen sisäisen ”hyvän ja pahan” välisen jännitteen lähes liiallisuuksiin asti, on sen runnelluissa rappiokuvissa ja etenkin äänimaailmankäytössä unohtumatonta voimaa. Perinteisistä sotaelokuvatunnelmista ja räjähdysten loputtomasta bassorummuttelusta pompataan onnistuneesti kuvaamaan surullisesti paikoillaan huojuvaa sodan ideologiaa tai jopa yksittäisen miehen kärsimystä, kuten sotasairaalakohtauksessa. Coburn vetää siinä sivussa unohtumattomimman roolinsa.
Valtavat rahoitusongelmat eivät ruudulla näy. Ei, vaikka elokuvan loppukin rahanpuutteessa jouduttiin laittamaan uusiksi. Kipeys on silti kaunistelemattomana ruudulla. Pullo saattaa kiertää hetken, ja arvoton metalli kiiltää rintapielessä tovin, mutta yksikin luoti pyyhkii kaiken sen pois. Kuten täällä(kin) aiemmin on todettu, tummasti riimitellen: hautaristin ja rautaristin ero ei ole suuri. Ja siitä Peckinpahin tulitus kertoo koruttomasti. Rajalinja-koodinimen lahtaus, improvisoitu loppukohtaus sekä harvinaisen komeasti (jos komea-sanaa tässä yhteydessä sallitaan käytettävän) alas valuvat lopputekstit nostavat vielä kaiken nähdyn uuteen potenssiin ja kohottavat ”sankarillisille aaseille” yhden onnistuneesti sotaa kritisoivan maljan.
