Kotini on linnani, sanotaan. Mutta entäpä jos kotoa löytyy todellinen linnake, paikka, jonne pystyy linnoittautumaan mitä tahansa vastaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi. Olisiko silloin todella turvassa? Hämyisten tilojen mestariohjaaja David Fincher on päässyt elementtiinsä elokuvassaan Panic Room, jonka antaman vastauksen edelliseen kysymykseen pystyy päättelemään heti elokuvan alussa.
Miehestään eronneen yksinhuoltajan, Meg Altmanin (Jodie Foster), muuttaessa tyttärensä Sarahin (Kristen Stewart) kanssa valtavaan asuntoon Manhattanille elokuva ei säästele dramatiikkaa tai kireitä tunnelmia, kun selviää, että huoneistossa on edellä mainittu turvapaikka. ?Paniikkihuone? on vuorattu teräslevyillä ja varustettu talon turvakameroiden valvontaruuduilla, omalla puhelimella, ruualla, juotavalla ? jopa palohuovilla. Valitettavasti huoneessa on myös piilotettu kassakaappi, jonka sisältöä havittelee kolmen rikollisen (Forest Whitaker, Jared Leto, Dwight Yoakam) kopla. Kuinka ollakaan, äidin ja tyttären muutettua asuntoon kyseinen joukko murtautuu sinne heti ensimmäisenä yönä, ja talon asukkaat pääsevät pakoon terässeinien taakse, roistojen ulottumattomiin.
Turhankin perinteinen jännityselokuvan alku on vain yksi monista samantyyppisistä juonen puutteista. Panic roomin suurimmat ansiot ovatkin elokuvauksellisia tai näyttelijöiden roolisuorituksia. Fincherille ominainen hämy vain korostuu avarassa, tyhjässä, öisessä ja pölyisessä talossa, jossa ainoan valon antavat muutamat hehkulamput ja roistojen työmaavalaisin. Talo on elokuvan ainoa tapahtumapaikka, jonka kamera käy kokonaisvaltaisesti läpi. kamera kulkeekin talossa yllättävän sulavasti ja tarkasti sukellellen seinien ja esineiden läpi.
Elokuvan pääasiallinen juoni tuo kuitenkin lähinnä mieleen erikoisen Yksin kotona-muunnelman. Tämäntyyppinen äärimmäinen minimalismi on nykyelokuvassa tervetullutta mutta siinä piilee myös vaaransa. Kun mitään monimutkaisempaa ei ole kiinnittämässä katsojan huomiota, kaikki pienimmätkin virheet ja ärsyttävät asiat korostuvat melkoisesti. Tällainen tyyli vaatii erinomaista taitoa elokuvan tekemisessä ja ennen kaikkea loistavan juonen, jota tähän elokuvaan ei ole onnistuttu saamaan. Yksinkertaisesti aloitettu elokuva on myös hankala nostaa myöhemmin monimutkaisemmalle tasolle.
Panic roomin juonenkehittelyssä alkaa vähitellen ärsyttämään sen jatkuva yritys nostaa jännitystasoaan. Jatkuvat juonenkäänteet, mm. kännykän etsintä, paniikkihuoneen seinässä oleva reikä ja tyttären epilepsiakohtaus, tuntuvat koko ajan enemmän väkisin keksityiltä. Samoin ajatus siitä, että alku ja loppu ovat kaikkein hankalimpia pätee myös tässä yhteydessä ? suoraan asiaan alussa, ja suoraan lopputeksteihin lopussa; elokuva saisikin heti paremman arvion, jos alun ja lopun voisi jättää jotenkin huomiotta.
Panic roomin juonen hukatessa lopulta oman sanomansa voimme vain arvailla sen kantaa nykyiseen turvallisuuspolitiikkaan ja -bisnekseen. Ehkä meidän vain täytyy jäädä odottamaan aikaa, jolloin ihminen ei enää etsi turvaa laitteista tai terässeinistä. Tuo aika tosin on vielä kaukana, eikä sen tuloa ainakaan nykyinen maailmanpolittinen tilanne taida nopeuttaa.
nimimerkki: jklm
