James Cameron on ollut mukana viemässä elokuvien erikoisefektiantia eteenpäin jo kolmella vuosikymmenellä. Hittien täyteiseen filmografiaan lukeutuvat kaksi ensimmäistä Terminaattoria, Aliens, Abyss – Syvyys, True Lies ja viimeisimpänä Titanic, joka on edelleen kerännyt enemmän leffalipputuloja kuin yksikään muu elokuva, ja vei mukanaan muun muassa 11 Oscaria tehden näin ollen saavutuksen, johon ovat lisäksi yltäneet vain Ben Hur ja Taru Sormusten herrasta: Kuninkaan paluu. Tätä taustaa vasten Avatarilla, Cameronin uusimmalla, oli kovat paineet – erityisesti kun eroa edelliseen ohjaustyöhön eli Titaniciin kertyi 12 vuotta.
Pystyykö Avatar samanlaiseen ilmiöön kuin Titanic? Tämän tekstin tarkoituksena on kaikkea muuta kuin varmalla otteella käydä läpi Titanicin yleisö- ja Oscar-menestykset, ja miettiä tätä taustaa vasten Avatarin eri puolien onnistuneisuutta sekä sen mahdollisuuksia saman ilmiön toistamiseen. Huom.! Olen toistaiseksi nähnyt vain kuusi englanninkielistä elokuvaa tältä vuodelta, käsittelyssä ovat laiskuuden vuoksi vain kaikkein selkeimmät palkintokategoriat ja kolikonheitossakin valitsen aina sen väärän puolen, joten tekstin tarkoitus ei ole kovin tarkasti ennustaa sen pahemmin Oscareiden kuin muidenkaan palkintojen jakaumaa, vaan arvioida leikkimielisesti Avatarin mahdollisuuksia. Voitte sitten kaiken maailman gaalojen jälkeen tulla ilkkumaan, että ”pieleen meni, ei tullut edes ehdokkuuksia.”
Mahdollinen yleisösuosio
Cameron ei taaskaan päästä katsojiaan helpolla. Titanic kesti kolme tuntia ja risat, mutta onneksi Avatar tyytyy ”vaivaiseen” reiluun kahteen ja puoleen tuntiin. Titanicin 1,8 miljardin dollarin lippuluukkutuotto lienee kuitenkin tavoittamaton, onhan lukema yhä tilastojen yksinäinen susi. Selkeästi nuorehkolle miessukupolvelle suunnattu sci-fi-seikkailu saakin tehdä lujaa markkinointityötä houkutellakseen yhtä paljon väkeä kuin riipaisevan tuttuihin puitteisiin sijoitettu universaali tarina saavuttamattomasta rakkaudesta – olkoon takana vaikka millaiset kriitikkokehut, visuaaliset ylistyslaulut ja 3D-rummutukset. Eiköhän tuohta kuitenkin sen verran kerry, että Cameron kaavailema trilogia toteutuu.
Paras alkuperäinen käsikirjoitus
On helppo nähdä, miksi tarina rampautuneesta merijalkaväen sotilaasta ja mahdollisuudesta kävellä jälleen humanoidikehossa Maan kaltaisella Pandora-planeetalla sekä konfliktista ihmisrodun ja na’vi-alkuperäiskansan välillä kiinnostaa sci-fi-mies Cameronia. Onhan ideassa paljon kiehtovia aspekteja. Ikävä kyllä alun jälkeen tarinan käänteet syöksyvät lähimpään kliseesuohon. Tarina on voimakas, mutta juonen suuret linjat ovat ennustettavia, asetelman selostus monin paikoin tönkkö ja hahmot hautautuvat tapahtumien jalkoihin. Miten päähenkilö Jake Sully (Sam Worthington) päätyikään pyörätuoliin? Mitä todella opimme Neytiristä (Zoë Saldaña), jota na’vi-heimon jäsenistä nähdään kaikkein eniten valkokankaalla? Mitkä henkilökohtaiset syyt ovat ajaneet massoittain ihmisiä vihamielisen tuntuiselle planeetalle yli kuuden vuoden matkan päähän Maasta? Hahmojen syventämiseen olisi hurjasti mahdollisuuksia, mutta nyt on tyytyminen karikatyyreihin. Sotilaallisessa johdossa on ylityypillinen army-yrmy Miles Quaritch (Stephen Lang) ja oikein sääliksi käy Giovanni Ribisiä, jonka pitää esittää suoraan B-leffasta karannutta täystorveloa. Sullyn lisäksi vain tiedenainen Grace Augustinen (Sigourney Weaver) kohtalo jaksaa kiinnostaa. Lisäksi na’vien välisessä dialogissa ärsyttää paikoin älyvapaan tuntuinen hyppiminen luontevan na’vi-kielen ja yleisöystävälliseksi katsotun englannin välillä.
Paras ohjaus
Juonen peruskoukerot voivat tuntua lättäniltä, mutta kyllä Cameron osaa kertoa tarinansa väkevästi. Itse asiassa ohjauksen saralla pysti tai ainakin ehdokkuus on huomattavasti todennäköisempi kuin Cameronin itse näpyttelemän käsikirjoituksen suhteen. Massiivisen oloinen tarina etenee varman vakaasti, ja Cameron todella saa puserrettua kuviinsa tunnetta ja intoa. Kuvallisen kerronnan taiten hallitun käyttämisen kautta katsoja todella tuntuu olevan Pandoran ihmeisiin sukeltava Jake Sully.
Parhaat visuaaliset efektit
Pandoran maisemat ovat erottamaton osa elokuvan tunnetta. Tietokone-efektien käyttö on ollut runsasta, mutta toisaalta CGI:tä on hyödynnetty juuri oikealla tavalla monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti, ja tämän luulisi herättävän palkinnonjakajienkin huomion. Useasti vaikutta siltä, että Cameron on koonnut kamppeet kasaan ja lähtenyt todella kuvaamaan leffansa vieraalle planeetalle. Pandora ei ole – se elää, ja sitä kautta pysyy hengissä myös koko elokuva. Kun maisemien tehosteeksi lisätään jorinat planeetan henkisistä ulottuvuuksista, alkaa tuosta taivaankappaleista välittää enemmän kuin sen massaksi jäävästä asuttajista. Tällainen tunneside tulee todella tarpeeseen, jos uhkaavan tuhon teillä pitäisi tuntea myötätuntoa.
Paras musiikki, parhaan äänen palkinnot ja paras alkuperäinen musiikkikappale
Jos visuaaliset efektit loksauttelevat leukoja lattiaan, niin James Hornerin musat pistävät korvat koville. Yksinkertaisesti sanottuna: musiikki on eeppistä perinteiseen henkeen, mutta tästä huolimatta aivan henkeäsalpaavaa. LotR-leffojen tavoin Avatarissa musiikki on se viimeistelevä voima, jonka tehokas taru tarvitsee, ja Titanicin scoresta Oscarin pokanneen Hornerin kannattaa kaivaa jo smokki koipalloista. Viidakkoa myös ryskätään kumoon lujaa ja vakuuttavasti, mutta paikoin äänimaailma olisi kaivannut muutakin kuin tuhon pauhua ja katsojan edessä pyörivien eläinten karjaisuja. Sen sijaan Leona Lewisin I Will See You on läpinäkyvyydessään harvinaisen tökerö pyrkimys toisintaa My Heart Will Go On’in suosio, vai ihanko sattumalta kappale lopputeksteihin äänitettiin. Onhan kipale tosin oikein nätti, ja siitä löytyy ihan varteenotettavaa ehdokasainesta.
Paras puvustus ja paras meikkaus
Puvustuspalkinnot menevät yleensä historiallisten leffojen suuntaan, joten jos lannevaatteet eivät ole kauden kuuminta hottia, sieltä suunnalta ei kannata odottaa tällä kertaa edes ehdokkuutta. Sen sijaan meikkiehdokkuus ei ole ihan mahdottomuus, riippuen toki siitä kuinka paljon aikaansaadusta oli pelkkää tietokonejälkeä.
Paras elokuva
Tarina on keskitasoa, mutta kerronta todella kaappaa mukaansa, ja huikea elämys tästä katselukokemuksesta muodostuukin. Eeppisen pauhun lisäksi yhteiskuntakritiikki vahvistaa Avatarin ehdokaskelpoisuutta, erityisesti kun ehdokkaita nimetään tänä vuonna viiden sijasta kymmenen. Sekin auttaa, ettei Avatar ole kovin toimintapainotteinen. Innostuksen ylämäkiä tarjoavia vauhtijaksoja toki löytyy pitkin matkaa, mutta ne enemminkin syventävät huikeaa tutustumista Pandoraan kuin tarjoavat suurimittaista räiskettä. Sotakalusto otetaan kunnolla käyttöön vasta lopputaistossa. Silloin purkautuu koko elokuvan aikana rakentunut jännite, joten menossa on selkeästi suuret tunteet mukana. Ikävä kyllä taistelun asetelmat ja kulku tuntuvat vähän turhan perinteisiltä, vaikka näyttävyyttä niistä löytyy. Lisäksi yltiöpäisen suoraviivaisen kritiikin Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja ihmisen ahnetta perusluonnetta kohtaa olisi voinut hieman peitellä. Nimi ’Pandorakin’ kun on niin maar hellävarainen viittaus kreikkalaisen mytologian tunnettuun tarinaan maailman pahuuksien purkautumisesta irralleen.
Yhteenveto
Lopputeksteihin moneen paikkaan nimensä saanut Cameron joutuu todennäköisesti kirjoittamaan valmiiksi kiitospuheen jos toiseenkin, mutta näyttelijöiden tähän tuskin tarvitsee vaivautua. Leonardo DiCapriota ja Kate Winsletiä Amerikan Akatemia muisti ehdokkuuksin, mutta Avatarin suuntaan vastaavia tunnustuksia tuskin tarvitsee odotella. Jäyhä jokamiehenolemus auttaa varmasti Worthingtonin blockbuster-uraa, mutta aussi on turhan yksi-ilmeinen ja vähän myös karsimaton. Lisäksi hahmoihin ei ole eksynyt mitään suurta tulkitsemisen arvoista. Noh, odotukset kuitenkin täyttyivät: Cameron ei taaskaan tyytynyt tarjoamaan elokuvaa vaan vioistaan huolimatta Avatar on elämys. Jos elokuvateatteri on eskapismin etsintäpaikka, kannattaa katseet kääntää Avatarin suuntaan. Se nousee 2001: Avaruusseikkailun, Star Trekin ja Tähtien sodan rinnalle sukupolvia kasvattavaksi ja mielikuvituksia kiehtovaksi avaruus-scifi-klassikoksi.
