Syyskuussa 1969 oli kulunut tasan yhdeksän vuotta ensimmäisestä Komisario Palmusta. Nuo yhdeksän vuotta tarkoittivat sitä, että Matti Kassilan klassinen rikosleffasarja oli siirtynyt väreihin eikä Mika Waltarin sanansälä ollut enää mukana kuin tuttujen hahmojen nimissä. Oli tullut myös aika jättää jäähyväiset menestyksekkäälle poliisikolmikolle ja heidän seikkailuilleen.
Fiktiivisessä maailmassa aika oli vierinyt sen verran, että Palmu oli jo eläkkeellä ja Toivo Virta korkeammissa asemissa. Ja politiikka oli siirtynyt mukaan suomalaiseen rikollisuuteen, tai siltä ainakin alkaa näyttää, kun heti leffan ensimetreillä suomalaisten ja venäläisten salamyhkäistä huippukokousta nuuskiva kohutoimittaja saa teräaseesta rintaansa…
Palmun viimeinen keissi on hyvin erilainen kuin aiemmat osaset. Edeltäjä Tähdet kertovat oli toki jo näyttänyt suuntaa minne Palmu & Co oli matkalla, mutta silti on harmittavaa huomata, miten värien myötä jokin tärkeä osa perinnettä on kuollut. Eikä se oikeastaan johdu väreistä, vaan siitä, että menoa on pakolla viety suuremman maailman suuntaan. Suomen kokoinen pläntti ja vaikkapa myrkky rouvan lasissa eivät riitä, vaan nyt kolutaan agenttiseikkailujen hengessä, istutaan kabineteissa ja ravataan tulitaisteluissa. Sauna sentään välähtää viimeisissä kuvissa rauhallisen suomalaisen taivaanrannan loiston valaisemana.
Vodkaa, komisario Palmu siis nuoleskelee isompaa yleisöä vanhan tunnelman kustannuksella. Vierailevia staroja on mukana iso läjä, aivan kuten Uuno Turhapuroissakin, jotka (kärjistetysti sanottuna) elivät viime vuotensa monesti julkimokasvojen mukanaolon voimalla. Kassilan leffasarjan tunnusmerkiksi laskettavia teräviä kommentteja on tällä kertaa yhtä vähän kuin Palmulle on teräviä snapseja tarjolla. Paljasta pintaa sen sijaan on tyrkyllä reilusti, ainakin verrattuna siihen aiempaan viattoman tuntuiseen mustavalkomaailmaan. Ajan muuttumisesta kielivät myös loppukohtauksen astahtaminen toiminnan, ehkäpä lievästi James Bondin ja itäagenttien, pariin sekä kevyiden musikaaliosioiden suuri ruutuaika. Show tulee ja syrjäyttää tunnelman.
Sivuhahmo Rolf Brunkeberg (Svedberg) pelastaa yksinään paljon. Sentään yhden suu laulaa wanhaa henkeä pursuavaa Palmuista ilosanomaa (”Keskus on ihan idiootti!”). Älykön tehtävistä Yleisradion toimihenkilöksi siirtynyt ja vaimon hankkinut Palmu ei hyvästeissään moiseen pysty. Myös mitättömäksi sivuhenkilöksi alentunut Toivo Virta on hukkateillä, Virta pääsee kieltäytymään Palmun avuntarjouksesta ja… niin, siinäpä se olikin. Kokki on lähes entisensä – onneksi. Viiksekäs viihdetaiteilija Viktor Klimenko keskittyy epäilty Seppo Sonkavaarana lähinnä lauleskeluun, Inga Sulin lauleskelee hänkin kauniisti siinä rinnalla.
Mitäpä siis Vodka-stoorista sanoisi? Aikojen muuntumisesta voisi saarnata pitempäänkin. Se ei vain kannata eikä muuta mitään. Ei sitten ollenkaan. Kassila teki vuosikymmenessä ryhmineen neljän elokuvan unohtumattoman sarjan, eikä viimeisen osan lievä valjuus vesitä sen voimaa. Ei vaikka monesti sanotaankin, että olet yhtä hyvä kuin viimeisin teoksesi. Palmu poistuu kuitenkin hieman väsähtäneen jutun ratkaisun jälkeen kunniakkaasti kentiltä. Toimittaja Brunkeberg pulisonkeineen ja mikrofoneineen komppaa, lauma kirkuvia hoitsuja jahtaa rikollista ja helikopteri surraa.
Niin se kopteri, se lienee ainoa anteeksiantamaton kömmähdys. Ainoa iso vikatikki, vaan mitäpä siitäkään…
Sillä hyvästit komisario Palmulle on jätetty nyt, ei ole syytä olla pettynyt. Lasit kilahtavat. Arvatkaapa mitä niissä on?
