Kuten James Cameron on tuotantonsa aiemmilla virstanpylväillä – Terminator-sarja, Aliens – paluu, Titanic – osoittanut, taideteokset ovat olemassa tekniikan esittelemiseksi, eikä suinkaan toisinpäin, kuten olen toisinaan erehtynyt kuvittelemaan (tosin miehen toimintaelokuvilla on kyllä omat ansionsa, myönnettäköön). Titanicin tyhjennettyä pajatson ja varmistettua, ettei Cameronilla olisi rahan tai suuren yleisön arvostuksen suhteen enää mitään voitettavaa herra piti taukoa elokuvaohjaamisessa peräti 12 vuotta. Sitten tuli vuosi 2009, 3D-tekniikka löi lopullisesti läpi karistaen karmaisevat punaviherlasit pois hartioiltaan, ja Cameronin tuli aika luoda ihmiskunnalle pällisteltäväksi uusi ”mestariteos” – tämä maailman kahdeksas ihme on tietenkin Avatar, kaikkien aikojen toiseksi eniten mynttiä lyönyt säiliö ajatuksetonta junnausta.
Heti alkuun on sanottava, ettei Avatar kerro juuri mistään. Pinnallisella ja ennalta-arvattavalla tavalla se yrittää käsitellä sellaisia teemoja kuin erilaisuuden hyväksyminen ja ihmiskunnan ahneuden vääryys, mutta simppeli ja ilmeinen käsikirjoitus jättää ajattelevan katsojan täysin tyhjäksi. Juoni kertoo rampautuneesta merijalkaväen sotilaasta Jake Sullystä (Sam Worthington), joka saa rahakkaan toimeksiannon kaukaiselle Pandora-planeetalle. Tehtävänä on soluttautua paikallisten na’vi-avaruusintiaanien joukkoon keinotekoisessa avatar-kehossa, jossa Jaken on mahdollista muistuttaa primitiivejä ulkoisesti mahdollisimman paljon. Lopullisena tavoitteena on häätää siniset villimiehet pois kodeistaan, jotta maan tehtaille saataisiin hölmösti nimettyä unobtainium-metallia. Jake saa havaita, että na’vit ovat kaikkea muuta kuin hänelle on kerrottu; toisin sanoen he ovat jaloja, sympaattisia, sosiaalisia, urheilullisia, luonnonläheisiä ja edustavat kaikkia niitä arvoja, joista länsimainen kulttuuri on vieraantunut mutta joita urbaaniviherpiiperöt palvovat ja joiden puolelle kuka tahansa Nietzscheä inhimillisempi katsoja on helppo manipuloida.
Käsikirjoituksen armoton kliseisyys, itsestäänselvyys ja latteus onkin Avatarin suurin ongelma. Tekniseltä toteutukseltaan se on loistava – Pandora hehkuu upeissa väreissä; kolmiulotteisuusefekti on varsin komea (vaikkakin allekirjoittaneelle silmiä rasittava ja pahoinvointia aiheuttava, mitä ei kuitenkaan voi laskea erityisesti juuri Avatarin heikkoudeksi); toimintakohtauksista ei vauhtia puutu; erikoistehosteet ovat hienointa mitä rahalla saa, mikä ei sinänsä ole yllättävää, sillä rahaa tähän elokuvaan onkin upotettu enemmän kuin laki sallii.
Mutta sisältöpuolelta uupuu niin paljoin, ettei elokuvasta voi nauttia minään kovin syvällisenä teoksena. Na’vit ovat täysin ilmeisiä sankareita ja sympatian kohteita, heidän kulttuuristaan ei löydy oikeastaan yhtäkään negatiivisena pidettävää piirrettä ja ajoittainen äkkipikaisuus ja aggressiivisuuskin menevät heidän impulsiivisuutensa ja luonnon kanssa sopusoinnussa olevien elintapojensa piikkiin täydentäen vaikutelmaa kansasta, joka edustaa kaikkea sitä mitä kaupungistunut nykyihminen tahtoisi olla, mutta ei voi. ”Ilmeistä” enemmän Avataria ehkä kuvaakin sana ”helppo”; sen arvomaailma on ilmiselvä ja niin yksinkertaistettu, että vain yksi suhtautuminen sen hahmoihin ja asetelmiin on mahdollinen. On ilmeistä, että Jake valitsee mieluummin na’vien hippielämäntyylin kuin militarismia – ilmeisine Yhdysvaltojen viimeisen puolen vuosisadan interventionistista ulkopolitiikkaa kritisoivine elementteineen – huokuvan maisen vaihtoehdon.
Jotta ratkaisu olisi mahdollisimman helppo, ihmisten toimintaa ja sen epäoikeutettua luonnetta alleviivataan kaikin mahdollisin keinoin: on joukko hyviä tiedemiehiä, jotka puhuvat järkeä ja sanovat tyhmemmällekin ääneen sen minkä elokuvasta jo muutenkin tajuaa; sekä tietysti pahoja markkinavoimien edustajia joita ei kiinnosta kuin voitto – sekä ultrapaha roisto eversti Quaritch (koomiseen ylinäyttelyyn sortuva Stephen Lang), joka kärsii pahasta asefetissistä ja on täysin yksisilmäinen psykopaatti. Juonen kuljetus tukee selkeitä asetelmia ja voimakkaan dramatisoidut kohtaukset pumppaavat katsojaan ylväitä ajatuksia ja vielä ylväämpiä tunnetiloja sellaisenaan. Tarina kehittyy juuri kuten odottaa sopii, jokainen käänne on helposti ennakoitavissa eikä aivotoiminnan syntyminen elokuvan seurauksena ole realistisesti ajatellen mahdollisuuksien rajoissa. Oikeastaan ongelmana ei olekaan koko touhun ilmeisyys ja syvempien tasojen puutuminen, vaan se, että elokuva toteuttaa kaiken päinvastoin: turhautuminen on päällimmäinen tunne, sillä Cameronin kerronta tai käsikirjoitus eivät vain riistä katsojalta oivaltamisen ja tuntemisen iloa, vaan päinvastoin synnyttävät ärsyyntymistä jatkuvasti aliarvioidessaan katsojaa ja mennen uskomattoman laskelmoidusti aina siitä mistä aita on matalin.
Kokonaisuutta heikentää vielä se, että elokuva on paikoitellen tahattoman koominen ja vielä useammin raivostuttavalla tavalla kliseitä toistava. Vaikka upeasti kuvattu Pandoran luonto näyttääkin suorastaan yliluonnollisen kauniilta muutamissa rauhallisemmissa otoksissa, synnyttävät hohtavat, kolmimetriset, sinihipiäiset na’vi-hongankolistajat Pandoran niin ikään hohtavan ja sinertävän viidakon seassa syöksähdellessään vaikutelman, jota voisi kuvailla lähinnä epäselväksi sotkuksi psykedeelisiä värejä ja villisti liikkuvia väkkäröitä. Kliseinen rakkaustarina Jaken ja na’vi-neito Neytirin (Zoe Saldana) välillä huipentuu älyvapaaseen ja tuskallista irvistelyä takuuvarmasti synnyttävään seksikohtaukseen, jossa animaatioukkelit muhinoivat hekumallisesti neonväreissä loistavien kasvien seassa. Mukana on myös leijuvia kallioita, Pandoran taivaalla liihottelevia lentoliskoja, roistojen tavoittelema unobtainium-metallin uskomattoman pöljästi valittu nimi, ”tieteellisiä” selityksiä na’vien ja Pandoran luonnon yhteydestä (oletettavasti jotta ateistitkin voisivat hyväksyä na’vien uskonnollisen viehtymyksen luontoon ja sikäli elokuvan halpahintainen ”vetoavuus” tavoittaisi myös heidät), sekä simppelisti sci–fi-ympäristöön siirretty juoni, joka on kuin mistä tahansa lännenelokuvasta, jossa päähenkilö eksyy ”jalojen villien” pariin (voit valita niin Pocahontasin kuin Tanssii susien kanssa – uutta näkemystä aiheeseen Cameron ei luonnollisestikaan tuo). Kun kaikki tämä lasketaan yhteen, on lopputuloksena outo sekametelisoppa kliseitä ja epäuskottavaa kokonaiskuvaa.
Elokuvan visionäärisyyskin on vähän niin ja näin, kun mikä tahansa Pandoralta löytyvä elämänmuoto on jokin maapallon laji neonväriseksi muunnettuna. Tulevaisuuden armeijat käyttävät machon isokokoisia käsiaseita ja laukovat ohjusten lisäksi huonoja one-linereitä (”Et ole ainoa jolla on aseita”). Lisäksi muutenkin tietokonepelimäisessä kokonaiskuvassa on japanilaisista räiskintäpeleistä tuttuja kaksijalkaisia ja –kätisiä sotarobotteja joiden pääasiallinen tehtävä on palauttaa muskelit koneistetun sodankäynnin ajalla uudestaan käyttökelpoiseksi aseeksi. Tietokonepelimäinen vaikutelma on muutenkin läsnä, kun suuret toimintakohtaukset koostuvat lähinnä mekaanisesti toisiaan vastaan iskevistä tietokoneella luoduista pikku-ukoista ja futuristisista aseista. Muumilaaksofantasiaa muistuttavaan loppukohtaukseen päästään monen jo kuolleeksi luullun avatar-kropan deus ex machinamaisen henkiinheräämisen myötä, ja jotta hyviksille ei varmasti kertyisi katsojan silmissä vähääkään pahaa karmaa, tietokonepelimäisellä tavalla useita elämiä omistava ”loppuvastuskin” kuolee vain omaa ilkeyttään ja jääräpäisyyttään, kun antautuminen ei pahuuden ruumiillistumalle ole varman tappionkaan edessä ratkaisu.
Kokonaisuutena Avatar on tönkösti Hollywood-spektaakkelien muka-ajattelevan laidan kliseitä avaruuteen siirtävä superyksinkertainen jättibudjetin rämistely. Aivotoimintaa ei mukana ole pätkääkään, ja tyystin näkemyksetön auteur Cameron ei käsikirjoittaja-ohjaaja-voitontahkoajan roolissaan luo mitään poikkeuksellista tai uutta. Sinänsä Cameronin tavassa luottaa tunteisiin vetoamiseen ja eksoottisten visioiden viehätykseen ei ole mitään vikaa. Mutta Avatarin tapa tyrkyttää näkemyksiään ja esitellä ne täysin vivahteikkuutta vailla olevan kerronnan ja tarinan avulla ei yksinkertaisesti ole hedelmällinen tapa tehdä elokuvaa. Hahmoista puuttuu kaikki syvyys ja moniulotteisuus, eikä tarina jätä mitään katsojan tulkittavaksi tai pohdittavaksi – nämä sudenkuopat välttämällä esimerkiksi uskomattoman tunnelmallinen Ridley Scottin Blade Runner pystyi osin samanlaisessa sci–fi-miljöössä välttämään, sillä Scottin mestariteoksen tarinassa oli sellaista draamallista voimaa mikä täysin puuttuu Avatarista ja tämän hän oli saavuttanut vähemmän ilmeisten asetelmien, syvällisempien henkilöhahmojen ja vähemmän töksähtävän sanoman esiintuomisen ja teemojen käsittelyn kautta. Avatar sanoo kaiken Jaken horisevalla kertojaäänellä suoraan, eikä sen hahmoista tai tarinasta yksinkertaisesti löydy sellaista syvyyttä tai kehityskaarta joka saisi katsojan elämään, kokemaan ja tuntemaan tarinan mukana.
Elokuvan parhaaksi ja mieleenpainuvimmaksi hetkeksi jää Jaken korni lausahdus: ”Juoksemme joka päivä pidemmälle. Jalkapohjani alkavat parkkiintua.” Aivan samoin Cameron menee laadun uhraamisessa mahdollisimman suuren tuoton tavoittelulle joka elokuvansa myötä pidemmälle. Siinä alkavat ajattelevan katsojan aivot väistämättä parkkiintua.
