Ollakseni täysin rehellinen, katsoin The King’s Speechin ainoastaan sen nauttiman yltiöpäisen hypen ja Oscar-ehdokkuuksien vuoksi. Ohjaaja Tom Hooper ei sano minulle yhtään mitään, sen sijaan elokuvan nimekäs näyttelijäkaarti herätteli toiveita hyvästä elokuvasta. Täytyy vielä todeta, etteivät vanhan ajan Englannin kuninkaallisista kertovat elokuvat todellakaan säväytä, minkä vuoksi olikin ilo huomata, kuinka hyvin The King’s Speech piti kestonsa ajan otteessaan.
Eletään siis 1900-luvun alkupuolta. Britannian uudeksi kuninkaaksi kruunataan George VI (Colin Firth), kun tämän hulttio isoveli (Guy Pearce) luopuu kruunustaan. Kuninkaana oleminen ei ole kuitenkaan helppoa, etenkin jos kärsii vaikeasta änkytyksestä. Lionel-niminen puheterapeutti (Geoffrey Rush) saakin deletoitavakseen tuon kuninkaan puheita terrorisoivan vaivan.
The King’s Speech on siinä mielessä nerokas tapaus, että hyvin simppelistä ideasta aikaansaadaan varsin viihdyttävä elokuva. Enpä olisi uskonut pitäväni näinkin paljon elokuvasta, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kertoo tarinan kuninkaan änkytysongelmista. Visuaalisestihan The King’s Speech on upeaa katsottavaa aina puvustuksesta musiikkeihin asti. Dialogi on näppärää, eikä meno pääse liian vakavaksi, kun mukana on pari kepeää kohtausta. Elokuvan aloitus on väkevä ja lopetus niin ikään näppärä. Hahmot ovat helposti samaistuttavissa, ehkäpä juuri sen ansiosta tarina pysyy pitkän kestonsa ajan mielenkiintoisena.
Parasta The King’s Speechissa ovat kuitenkin sen näyttelijät. Sympaattinen Colin Firth tekee huikeaa työtä itsetunto-ongelmista kärsivänä kuninkaallisena, jonka tuska välittyy kotisohville asti upeasti. Toinen täysosuma on Geoffrey Rush, joka tekee uransa hienoimman roolisuorituksen omintakeisena puheterapeuttina. Pidinkin erityisesti Firthin ja Rushin välisistä kohtauksista, joiden aikana hahmojen välinen suhde kehittyy alun jännittyneisyydestä lujaksi ja vankaksi ystävälliseksi luottamukseksi. Myös Helena Bonham Carter tekee miellyttävää työtä kuninkaan vaimona, Guy Pearcen hahmo puolestaan jäi kokonaisuuden kannalta hyvin irralliseksi ja etäiseksi.
Pidinkö elokuvasta? Todellakin. Oliko tämä täydellinen? Ei aivan. Vaikka kyseessä on kaikin puolin upea teos, etenee se omaan makuuni hieman liian hitaasti. Kestoa leikkaamalla ja tarinaa tiivistämällä elokuva olisi huomattavasti helpompi pala purtavaksi, vaikka se toki näinkin toimii erinomaisesti. Suosittelenkin elokuvaa jokaiselle elokuvakulttuurin seuraajalle, sillä kauneusvirheistään huolimatta The King’s Speech kuuluu vuoden 2010 terävimpään kärkeen. Oscarit jakaisin ainakin Fithille ja Rushille.
