Vuonna 2174 Maan asukasluku on päässyt hujahtamaan yli 24 miljardin, ja taistelu rajallisista luonnonvaroista on saavuttamassa kriittisen pisteen. Onneksi löydetään aivan Maan kaltainen Tanikseksi nimetty planeetta, jota asuttamaan lähetetään valtava Nooan arkki-periaatetta jäljittelevä alus. Rahtinaan 60 000 nukutettua ihmistä ja kaikkea muuta mitä uusi sivilisaatio tulee tarvitsemaan, aluksen matkan on määrä kestää 123 vuotta.
Yksi miehistön jäsenistä nimeltä Bower(Ben Foster) kuitenkin herää kesken matkan, ja saa nopeasti seurakseen myös heränneen Paytonin(Dennis Quaid). Hyperunen takia lievästä muistinmenetyksestä kärsivälle kaksikolle käy nopeasti selville, että kaikki ei ole kunnossa. Tehtävä on keskeytynyt, alus lähes toimintakyvytön ja lisäksi käytävien sokkeloissa vaanii ihmislihaa saalistavia kammotuksia.
Lähtöasetelma ei ehkä ole sieltä kaikkein omaperäisimmästä päästä, mutta jos kerran perinteisellä reseptillä saa vielä valmistettua jotain näinkin onnistunutta, niin miksi valittaa? Tututkin teemat on kierrätetty hyvällä maulla ja koottu toimivaksi paketiksi. Juoni kulkee ilman suurempia suvantokohtia loppuun asti, ja se jos mikä on positiivinen yllätys genren huomioiden. Turhan usein juuri tämän tyyppisten elokuvien viimeiset minuutit muuttuvat turhaksi sähläykseksi, mutta nyt leffan loppupuoliskolle on jopa varattu muutama mojova yllätys. Mitään elämää suurempaa on tietysti turha odottaa, mutta parhaimmillaan Pandorum on kuitenkin juuri sopiva sekoitus Scifiä, kauhua ja klaustrofobista tunnelmaa.
Teemoiltaan Pandorum tuo eittämättä mieleen elokuvan [movie]Sunshine[/movie], jonka Pandorumiin yhdistää matkan tavoitteen lisäksi myös avaruusmatkailun ja eristyneisyyden aiheuttamien spykologisten ongelmien tarkastelu. Panosten kovetessa mielenterveys alkaa järkkyä, ja yhtäkkiä suurin ongelma ei löydykkään lukitun oven ulko- vaan sisäpuolelta. Ulkoisten tekijöiden sijaan inhimillinen heikkous muodostuu suurimmaksi ongelmaksi, ja sana pandorum tarkoittaakin juuri syvällä avaruudessa esiintyvää vaarallista hulluutta. Moraali ja selviytymisen etiikka/etiikattomuus nousevat myös pintapuolisen tarkastelun kohteiksi.
Leffan paikoittain hyvinkin brutaalista ulkoasusta vastaavat pääasiassa kovin tutun oloiset hirviöt. Toisaalta ne liikkuvat katoissa ja seinissä aivan kuin Alien-elokuvien muukaiset, mutta taistelevat ja saalistavat hämmästyttävän samankaltaisin välinein ja liikkein kuin Predator-elokuvien metsästäjät. Tätä tekijät ovat luultavasti hakeneetkin. Siitä onko kyseessä kunnianosoitus alkuperäisteoksia kohtaan vaiko pelkästään tekijöiden mielikuvituksen puute, voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin itse pidin lopputuloksesta. Suurten tiekokoneella tehtyjen maisemien laatu ei ole aivan sitä terävintä kärkeä, mutta eivätpä ne pääosaa elokuvassa näyttelekkään. Muu lavastus ja maskeeraus sen sijaan toimii kiitettävästi.
Näyttelijöitä ei ole montaa, mutta onneksi kukaan ei ole leffan nautittavuuden kannalta erityisen haitallinen tai liian tutusta muotista valettu. Etenkin miespääosista vastaavat Foster ja Quaid tekevät positiiviset ja mieleenpainuvat suoritukset. Heikoimman lenkin titteli vuorostaan lankeaa Antje Traue’lle, kovin vähäeleiselle ja elokuvan ainoalle naisvahvistukselle.
Avaruuteen sijoittuvista jännityselokuvista suuresti pitävänä koen hieman vaikeaksi arvostella puolueettomasti edes vähänkään onnistunutta alan teosta. Pandorumia pisteyttäessä ei kuitenkaan säälipisteitä tarvitse jakaa, sillä se on genrensä kirkkainta parhaimmistoa ja yksi vuoden 2009 positiivisimmista yllättäjistä.
”You’re all that’s left of us. Good luck.”
