Joe Dante ohjasi aikoinaan kauhukomedian nimeltään Gremlins, sen jatko-osan (Gremlins 2 – The New Batch) ja Hei, taas me pamputetaan -nimisen TV-sarjan. Näiden humorististen filmatisointien lisäksi Dante ohjasi myös hehkutetun The Howling -kauhuelokuvan. Vaan nyt vuorossa on Looney Tunes: Taas kehissä, jonka voisi luokitella jonkinsorttiseksi jatko-osaksi vuoden ´96 koripallosekoilu Space Jamille. Tällä kertaa Looney Tunesin piirroshahmot Väiski ja Repe ynnä muut pääsevät perinteisten kliseiden mukaisesti maailmanpelastustehtäviin.
Repe Sorsa saa potkut WB-studiolta, koska hän ei ole tuottajien mielestä yhtä hauska ja karismaattinen kuin Väiski. Samoihin aikoihin myös WB-studion vartija DJ Drake (Brendan Fraser) saa potkut, ja ennen kuin katsoja ehtii kissaa sanoa, ollaankin jo sinisen timantin ja Draken agentiksi paljastuneen siepatun isän (Timothy Dalton) metsästyksessä.
Varsinaisia odotuksia leffaa kohtaan ei ollut, sillä mielenkiinto perhekomedioihin katosi erään Eddie Murphyn flopin myötä. Päätin kuitenkin tylsyyden saattelemana katsastaa Looney Tunes: Taas kehissä:n, mutta mielenkiinto laantuikin jo ensiminuuteilla. Siitä saa kiittää todella huonoa näyttelytyötä ja ennen kaikkea mitättömiä näyttelijävalintoja. Ihan ensimmäisenä täytyy mainita ärsyttävä Steve Martin, joka esittää leffan pääpahista. Onhan hänellä ihan meneviäkin pätkiä, mutta tässä lyödään yli oikein kunnolla. Martin ylinäyttelee inhottavasti puhuen, hymyillen ja liikehtien jatkuvasti hermoja raastavasti. Kaiken kukkuraksi hänet on vielä maskeerattu niiin idioottimaisen näköiseksi että huhhuh. Toinen rooliin päässyt tai pikemminkin päästetty kestoinhokkini on Brendan Fraser, jonka tulkinta sankarista jää valitettavan vajaaksi. Katsottuani Muumion luulin, että hänestä vielä joku päivä tulisi jotakin, vaan ei. Herran muka hauskat kommentit häiritsevät valitettavan paljon. Jopa elokuvassa nähty apina osaa näytellä paremmin. Mutta huonot roolisuoritukset eivät päättyneet vielä tähän, sillä elokuvan pakollista neitokaista esittävä Jenna Elfman on ihan pihalla. Eikä näyttelytaidoista ole tietoakaan – naikkonen on selvästi otettu rooliin vain pelkän hyvän ulkonäön vuoksi. Sivuosassa nähdään myös Timothy ”007” Dalton, mutta eipä hänkään hahmostaan mitään kummempia saa irti.
Kuten jo äskeisesssä kappaleessa tuli selväksi, niin näyttelysuoritukset ovat huonoja. Ääninäyttely sen sijaan ei ole niin huonoa kuin luulisi. Väiskin, Repen ja monen muun ääninäyttelijänä toimivan Joe Alaskyn imitointikyky on häkellyttävä, ja hänen äänensä vetää vertoja jopa Mel Blancin äänelle. Repen ja Väiskin dialogi on toteutettu mahtavasti ja hienosti, vaikkei se saakaan katsojaa purskahtamaan nauruun. Ääninäyttely on sitä parasta antia, joka antaa katsojalle voimia jaksaa lopputeksteihin asti.
Looney Tunes: Taas kehissä on onnettomien näyttelijöiden, suoraan sanottuna surkean ohjauksen ja kliseisen juonen synnyttämä tylsä elokuva, johon laimea ja typerä huumori istuu hyvin. Onneksi ääninäyttely, agenttileffoille omainen miljöön vaihtuminen aina autiomaasta viidakkoon ja hienoinen parodiointi pelastavat edes jotain. Taas onnistuin todistamaan itselleni, että jos haluaa katsoa hyvän elokuvan, ei missään nimessä kannata valita perhekomediaa!
